Thomas Gordonin Toimiva perhe –ohjelma ... kotikasvatuksen tukemisessa Taina Holappa Opinnäytetyö

Taina Holappa
Thomas Gordonin Toimiva perhe –ohjelma nuoren
kotikasvatuksen tukemisessa
Opinnäytetyö
Syksy 2014
SeAMK Sosiaaliala
Sosiaalialan tutkinto-ohjelma
2
SEINÄJOEN AMMATTIKORKEAKOULU
Opinnäytetyön tiivistelmä
Koulutusyksikkö: Sosiaalialan yksikkö
Tutkinto-ohjelma: Sosionomi (AMK)
Suuntautumisvaihtoehto:
Tekijä: Taina Holappa
Työn nimi: Thomas Gordonin Toimiva perhe –ohjelma nuoren kotikasvatuksen
tukemisessa
Ohjaaja: Päivi Rinne
Vuosi: 2014
Sivumäärä: 68
Liitteiden lukumäärä: 3
Tutkimukseni tarkoituksena on kartoittaa, mikä on Thomas Gordonin Toimiva perhe –ohjelma ja miten sen sisältämien menetelmien avulla voidaan tukea nuorten
kotikasvatusta. Tutkimuksen viitekehyksessä tarkastelen perheiden ja kasvatuksen nykytilaa niin rakenteellisesti kuin asenteellisellakin tasolla. Lisäksi avaan perheneuvonnan taustaa ja esitän näkemyksiä siitä, miten perheneuvonta, erityisesti
vanhempainkasvatus sen osa-alueena, nykyään toteutuu. Tutkimukseni näkökulman mukaisesti kerron myös nuoruudesta elämänvaiheena. Lopuksi syvennyn
Thomas Gordonin Toimiva perhe –koulutukseen sekä kasvatusfilosofiaan.
Tutkimukseni toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Sen menetelmänä on käytetty
puolistrukturoitua kyselylomaketta. Kyselyyn vastasi 13 Toimiva perhe ohjaajaa.
Tutkimukseni tuloksissa selvisi, että Thomas Gordonin Toimiva perhe –menetelmä
tukee monilla tavoin nuorten kotikasvatusta. Tutkimuksessani selvisi myös, että
Toimiva perhe –menetelmiä voidaan käyttää hyvin moninaisilla tavoilla soveltaen.
Menetelmien suhteen on havaittavissa selkeitä tavoitteellisia vaiheita demokraattiseen kasvatukseen.
Avainsanat: perheneuvonta, kotikasvatus, nuoruus, laadullinen tutkimus
3
SEINÄJOKI UNIVERSITY OF APPLIED SCIENCES
Thesis abstract
Faculty: School of Health Care and Social Work
Degree programme: Degree programme in Social services
Specialisation: Bachelor of Social Services
Author/s: Taina Holappa
Title of thesis: Thomas Gordon’s Parent Effectiveness Training -program to support the upbringing of an adolescent
Supervisor(s): Päivi Rinne
Year: 2014
Number of pages: 68
Number of appendices: 3
The purpose of this research is to survey Thomas Gordon’s Parent Effectiveness
Training –program and how the methods it contains could be used to support adolescents’ upbringing. In the frame of reference for the research, I investigate the
current state of families and upbringing both at a structural and attitudinal level. In
addition, the family counselling background is discussed, as well as the views on
how family counselling, in particular parental-education, is now implemented. As a
perspective of this research, I explain the youth as a stage of life. Finally, I focus
on Thomas Gordon’s Parent Effectiveness Training -program as well as its educational philosophy.
The research was carried out as a qualitative study. The method used was a halfstructured questionnaire. The questionnaire was answered by 13 Parent Effectiveness Training counsellors. The research results showed that the methods of the
Thomas Gordon's Parent Effectiveness Training–program support in a number of
ways adolescents’ upbringing. The results also indicated that the methods of the
Parent Effectiveness Training -program can be used in various ways according to
different purposes and situations. Methods show clear goal-oriented steps to democratic upbringing.
Keywords: family counselling, upbringing, adolescence, qualitative research
4
SISÄLTÖ
Opinnäytetyön tiivistelmä..................................................................... 2
Thesis abstract .................................................................................... 3
SISÄLTÖ ............................................................................................. 4
1 JOHDANTO .................................................................................... 6
2 KASVATUS JA PERHEET NYKY-YHTEISKUNNASSA .................. 8
2.1 Perheet yhteiskunnassa .............................................................................. 9
2.2 Kasvatus arvot ja asenteet .......................................................................... 9
2.3 Perheneuvonta.......................................................................................... 11
2.3.1 Perheneuvonnan historia ................................................................ 13
2.3.2 Perheneuvonta nyt .......................................................................... 14
3 NUORUUS IKÄVAIHEENA ........................................................... 16
3.1 Itsenäistyminen ......................................................................................... 16
3.2 Identiteetin rakentuminen .......................................................................... 18
4 THOMAS GORDONIN TOIMIVA PERHE -OHJELMA................... 19
4.1 Thomas Gordonin kasvatusfilosofia .......................................................... 19
4.2 Toimiva perhe –peruskurssi ...................................................................... 21
5 TOIMIVA PERHE -OHJELMA TEINI-IKÄISEN KASVATUKSEN
TUKEMISESSA PERHEESSÄ ...................................................... 22
5.1 Persoonallinen vanhemmuus .................................................................... 22
5.2 Hyväksyvä viestintä .................................................................................. 24
5.2.1 Hyväksynnän ja torjunnan kieli ....................................................... 25
5.2.2 Aktiivinen kuuntelu .......................................................................... 28
5.3 Rajat ja ristiriidat ....................................................................................... 30
5.4 Ympäristön muuttaminen .......................................................................... 33
6 TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN .............................................. 35
6.1 Tutkimusongelmat..................................................................................... 35
6.2 Tutkimuskohde.......................................................................................... 35
6.3 Tutkimusmenetelmät ................................................................................. 37
6.4 Tutkimuksen suorittaminen ja aineiston analysointi .................................. 38
6.5 Tutkimuksen eettisyyden ja luotettavuuden arviointi ................................. 39
5
7 TUTKIMUSTULOKSET ................................................................. 41
7.1 Taustatiedot .............................................................................................. 41
7.2 Persoonallinen vanhemmuus .................................................................... 42
7.3 Hyväksyvä viestintä ja aktiivinen kuuntelu ................................................ 44
7.4 Rajojen asettaminen ................................................................................. 47
7.5 Ristiriidat ja ”molemmat voittavat”-menetelmä .......................................... 48
7.6 Ympäristön muuttaminen .......................................................................... 50
8 JOHTOPÄÄTÖKSET .................................................................... 52
9 POHDINTA ................................................................................... 58
LÄHTEET .......................................................................................... 61
LIITTEET ........................................................................................... 68
6
1 JOHDANTO
"Nyt tilanne on se, että vanhemmat saavat ohjeita ja opastusta niin kauan, kuin
lapsi käy neuvolassa, mutta sitten se loppuu. Tukea tarvittaisiin myöhemminkin,
erityisesti lapsen kouluun menon ja seuraavaksi murrosiän koittaessa", toteaa
Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola STT:lle (Murrosikäisten perheille
halutaan oma ”teini-neuvola” 2012). Hän on useiden muiden asiantuntijoiden
tavoin huolissaan siitä, ettei nyky-Suomessa nuorten vanhemmille tarjota riittävästi
ennaltaehkäisevää tukea kasvatukseen. Vaikuttaisi siltä, että vanhemmilta
vaaditaan
entistä
parempaa
kasvatuskykyä
yhteiskunnallisten
vaatimusten
haastaessa perhe-elämää.
Vuonna 2012 kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä oli yli 17 000 ja
avohuollon asiakkaana yli 87 000 lasta. Näistä nuorten määrä on suhteessa
muihin ikäryhmiin suurin. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL 2013, 13.) Useat
asiantuntijat pyrkivät tarjoamaan selitystä tähän nousevaan ilmiöön mutta loppujen
lopuksi voimme vain arvailla. Kun toiset tutkijat selittävät ilmiötä vanhempien
kadotetulla kasvatusvastuulla, toiset kohdistavat kriittisen tarkastelun yhteiskunnan
rakenteisiin.
Valtakunnallinen sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisohjelma Kaste on
ottanut tavoitteekseen ennaltaehkäisevän tuen lisäämiseksi lasten ja nuorten
vanhemmille. Hanke on näin omalta osaltaan pyrkinyt ratkaisemaan ongelmaa
yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttamalla. (Lapsen ääni –kehittämisohjelma 2011–
2013 2014; Lapsen ääni -kehittämisohjelma 2011–2013.) Viime vuosina on samoin
aloitettu muutaman järjestön, kuten Varsinais-Suomen lastensuojelujärjestöt ry:n ja
Nuorten ystävät ry:n, toimesta erilaisia alueellisia kehittämisohjelmia vanhempien
kasvatuskeinojen tukemiseksi kasvatusneuvontaa lisäämällä. Yksi tänä päivänä
toimivista kasvatusvalmennuksen ohjelmista on Thomas Gordonin Toimiva perhe ohjelma, joka onkin toiminut aina 1970-luvulta, perhekasvatuksen kulta-ajoista,
lähtien (Gordonin Toimivat Ihmissuhteet ry).
Kiinnostuin Toimiva perhe -ohjelmasta sillä olen itsekin jo muutamia vuosia
kummastellut perheiden ennaltaehkäisevän tuen puutetta. Huomasin, että
7
varsinaista nuorten vanhemmille suunnattua perheneuvontaa järjestetään hyvin
vähän ja hajautetusti Suomessa. Parhaillaan käynnissä olevat kehittämisohjelmat
toimivat keskitetysti jollain määrätyllä maantieteellisellä alueella. Toimiva perhe ohjelma toimii näistä poiketen koko Suomen laajuisesti, joskin hajautetusti,
erilaisissa organisaatioissa. Lisäksi erityisen mielenkiintoista ohjelmassa on se,
että
se
tarjoaa
hyvin
yksityiskohtaisia
ja
käytännönläheisiä
menetelmiä
vanhemmuuden tueksi.
Nykypäivän tietolähteet tarjoavat lukuisia erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksia
siihen, mitä kasvatuksen tulisi olla. Thomas Gordonin kasvatusoppi on näin yksi
muiden joukossa. Tämän kaiken, keskenään ristiriitaisenkin, tiedon keskellä
vanhemmat joutuvat kuitenkin yksin selviytymään arjesta yrittäen löytää
vastauksia mieltään askarruttaviin kysymyksiin: Miten kasvatan nuortani oikein?
Olenko syy nuoreni huonoon käytökseen? Olenko riittävän hyvä kasvattaja? Koen,
että valtavan tietomäärän ohella vanhemmat tarvitsevat ensisijaisesti aimo
annoksen inhimillistä suhtautumista. Tutustuessani Thomas Gordonin Toimiva
perhe -teokseen tarkemmin minua kiehtoikin erityisesti se kieli, jolla Gordon puhuu
vanhemmuudesta. Hän ei käyttänyt laisinkaan syyllistävää tai muuten moittivaa
sävyä kirjassaan puhuessaan vanhemmuuden haasteista kasvatuskysymysten
äärellä. Toimiva perhe -ohjelma tarttuu mielestäni hyvin myönteisellä ja
humanistisella tavalla vanhemmuuden valmennukseen ja antaa näin vanhemmille
osakseen kasvatuksen työkalujen lisäksi ymmärrystä ja kannustusta.
Olen tässä tutkimuksessa valinnut erityiseksi näkökulmakseni teini-ikäiset ja
heidän
kasvatuksensa
perheissä.
Tutkimuksessani
pyrin
vastaamaan
kysymykseen ”Miten Thomas Gordonin Toimiva perhe -ohjelmaa käyttäen voidaan
tukea nuoren kotikasvatusta?” Kerron ensin työni viitekehyksenä kasvatuksen ja
perheiden nykytilasta sekä nuoruudesta ikävaiheena. Sen jälkeen tarkastelen
Thomas
Gordonin
kasvatusfilosofiaa
ja
avaan
Toimiva
perhe
-ohjelman
menetelmiä tarkemmin. Tutkimukseni olen toteuttanut laadullisena tutkimuksena
keräten käytännön tietoa Toimiva perhe -ohjaajilta.
8
2 KASVATUS JA PERHEET NYKY-YHTEISKUNNASSA
Vanhemmuus alkaa lapsen syntymästä ja jatkuu läpi koko elämän. Se onkin rooli,
johon kasvetaan lapsen myötä. (Järvinen ym. 2007, 91.) Vanhemman tehtävä on
lapsen huoltajana turvata lapsen kehitys ja hyvinvointi sekä toimia kasvattajan
roolissa (L 8.4.1983/361, 4§). Kasvatus on vuorovaikutuksellinen prosessi. Tämä
tarkoittaa sitä, että kasvua voi tapahtua kasvattajasta riippumatta mutta kasvatus
edellyttää kasvattajan toimintaa tässä prosessissa. (Hämäläinen & Nivala 2008,
47.) Yleisesti kasvattajaksi voidaan mieltää melkein mikä tahansa tekijä, joka
aiheuttaa kasvua lapsessa tai nuoressa. Vanhempaa pidetään biologisesta
siteestä johtuen lapsen luonnollisena kasvattajana. (Hellström 2010, 249.)
Yhdessä lapset ja vanhemmat muodostavat perheen.
Perhe on käsite, joka on muuttunut yhteiskunnan muuttuessa melkoisesti.
Nykyään perhe-sanan määrittäminen ei ole enää lainkaan niin yksinkertaista kuin
esimerkiksi sata vuotta sitten. Tämä johtunee siitä, että perheet ovat monella
tavalla
monimuotoistuneet.
Ydinperheiden
lisäksi
nykyään
on
mm.
adoptioperheitä, uusioperheitä ja sateenkaariperheitä (Hellström 2010, 223).
Perheen määritelmä voi olla joko subjektiivinen tai objektiivinen (Jallinoja 1985, 67). Esimerkkinä objektiivisesta näkökulmasta tilastokeskus määrittelee perheen
seuraavasti:
Perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoliitossa olevat tai
parisuhteensa rekisteröineet henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi
vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot sekä parisuhteensa
rekisteröineet henkilöt, joilla ei ole lapsia. (Tilastokeskus 2006.)
Tarkasteltaessa perhe-käsitettä subjektiivisesta näkökulmasta oleellista on kunkin
jäsenen tunne kuulumisesta perheeseen (Jallinoja 1985, 6-7). Perheyhteisön
jäseniä yhdistääkin huolenpito, kiintymys ja läheisyys. Muita sille tunnusomaisia
piirteitä ovat Hellströmin (2010, 223) mukaan kahden aikuisen sukupuolielämä,
yhteinen talous, yhdessä eläminen, työn tekeminen ja huolenpito, yhdessä
asuminen sekä yhteinen sukunimi.
9
2.1 Perheet yhteiskunnassa
Perheiden määrä suhteessa väkilukuun on Suomessa laskenut jatkuvasti. Kun
vielä vuonna 1990 perheväestön osuus oli noin 82,1 %, on se vuoden 2013
tilastossa 79,4 %. (Tilastokeskus 2014.) Samoin perheiden sisäinen rakenne on
kokenut muutoksia. 1900-luvun alun Suomessa perheet olivat tyypillisesti
suurperheitä, joissa oli paljon lapsia ja jäseniä useammasta kuin kahdesta
sukupolvesta (Lapsiperhe Suomessa). 1990-luvulla perheiden keskikoko oli noin
3,0 jäsentä, josta se on edelleen pienentynyt vuoteen 2013, jolloin vastaava luku
oli 2,77 (Tilastokeskus 2014). Lisäksi nykypäivän trendinä vanhemmat hankkivat
lapsensa huomattavasti vanhempina kuin ennen (Hakulinen-Viitanen & Kaikkonen
2012, 61).
Perheiden sisäinen dynamiikka on aikojen kuluessa muuttunut. Nykyään
sukupuolten
välinen
työnjako
on
perheissä
tasa-arvoisempaa
verrattuna
perinteiseen työnjakomalliin, joka perustui eri sukupuolille miellettyihin rooleihin.
Käytännössä tuolloin naiset vastasit kodin ja lasten hoidosta. (Ollila 2006, 146;
Törrönen 2012, 47.) Tätä muutosta on edeltänyt äitien siirtyminen työelämään
toisen maailman sodan jälkeen ja erityisesti 60–70-luvulla (Miettinen 2008, 15).
Nykyään jo lapsen ollessa 3-vuotias, noin 61 % äideistä on työelämässä
(Hakulinen-Viitanen & Kaikkonen 2012, 61).
Perhe-elämää haastaa työ- ja talouselämässä tapahtuvat muutokset (Tolvanen
2006, 68) kuten yhteiskunnan kiihtynyt vauhti sekä vaatimukset työelämässä
(Martsola 2006, 39). Kiireestä johtuen perheiden ajankäytön haasteet näyttävät
lisääntyneen (Törrönen 2012, 112). Nykypäivän vanhemmuus on vaativa tehtävä.
Monet asiantuntijat vaikuttavat kuitenkin ajattelevan, että vanhempien kuuluu
nauttia vanhemmuudestaan.
2.2 Kasvatus arvot ja asenteet
Kasvattaja
ohjaa
kasvatettavaa
aina
kohti
kulloisenkin
yhteiskunnan
ihmisihannetta (Hellström 2010, 107). Nämä ihanteet muuttuvat aikojen mukaan ja
vaihtelevat
eri
kulttuurien
ja
tieteenteorioiden
välillä.
Mannerheimin
10
lastensuojeluliiton (Kasvatus ja kasvatustietoisuustietoisuus) mukaan vuonna 2003
”Apua vanhemmuuteen”-raportin ja 2004 Stenmanin ”Kurkistus perheeseen” tutkimuksessa esiin tulleet suomalaisten vanhempien tärkeimmät kasvatuksen
arvot voidaan jakaa esimerkiksi kolmeen kategoriaan: tunnesiteen luomiseen,
demokratiaan ja opettamiseen liittyviin arvoihin.
Tunnesiteen luomiseen liittyviä arvoja ovat hellyyden ja rakkauden näyttäminen,
luottamuksen ja turvallisuuden luominen, asioiden tekeminen perheen kanssa,
toisen ihmisen kunnioittaminen ja huomioonottaminen sekä itsetunto. Tärkeitä
arvoja olivat myös demokratiaan liittyvät arvot, kuten lapseen luottaminen, lapsen
mielipiteen
kunnioittaminen,
riitojen
ratkaiseminen
puhumalla,
ruumiillisen
kurituksen välttäminen, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus. Opettamiseen liittyviä
arvoja olivat mm. elämänarvojen välittäminen, arkielämä taitojen opettaminen,
rajojen asettaminen sekä lapsen kannustaminen. (Kasvatus ja kasvatustietoisuus.)
Kasvatusarvot ovat muuttuneet aikakausien mukaan. 1800-luvulta lähtien
kasvatuksen keinona käytettiin ruumiillista kuritusta, jonka tavoitteena oli kasvattaa
lapsista kuuliaisia ja nöyriä. Tämä kasvatuskäytäntö vaikutti vielä 1950-luvun
kasvatuksessakin. (Kasvatus ja kasvatustietoisuus.) Kun tämä edellä kuvattu
aiempi sukupolvi kertoi kasvatuksen tärkeimmäksi päämääräksi ”kasvattaa
lapsista kunnon kansalaisia”, vastaavat nykyvanhemmat toisin: Tärkeimpänä
päämääränä on, että heidän lapsensa olisivat onnellisia (Ollila 2006, 133). Tämä
kehityssuunta sai alkunsa 1960–1970-luvulla, jolloin alettiin kiinnittää huomiota
lasten
kasvuoloihin. Ajanjakso
sijoittuu
toisen
maailmansodan
jälkeiseen
vallankumouksen aikaan, jolloin yhteiskunnallisen ilmapiirin tavoin kritisoitiin valtaasetteluja ihmisten välisissä suhteissa niin henkilökohtaisella tasolla kuin
valtioiden välisissä suhteissa. Tavoiteltiin vapautta ja demokratiaa. (Freire 2005, 912.)
Tämä kehityssuunta johti siihen, että perheen sisäinen rakenne muuttui.
Vanhemmat menettivät ylemmyyden arvoaan kun perheen hierarkkiset etäisyydet
kapenivat. Tottelevaisuus- ja kuuliaisuuskulttuurista siirryttiin keskustelu- ja
neuvottelukulttuuriin. (Hellström 2010, 249.) Tämä siirtymä ei kuitenkaan
tapahtunut
vaivattomasti
vaan
joitain
äärimmilleen
vietyjä
60–70-luvun
kasvatustyylejä leimasi jopa välinpitämätön asenne sekä rajoittamaton vapauden
11
ja itsensä toteuttamisen ihannointi. Puhuttiin laiminlyövästi kasvatuksesta
(Kasvatus ja kasvatustietoisuus), joka toisinaan rinnastetaan, tosin osittain
kyseenalaisesti, ”vapaan kasvatuksen” ideologiaan.
Tämä on vaikuttanut osaltaan siihen, että 50-luvulta tähän päivään tultaessa
yksilön vapaus on lisääntynyt huomattavasti (Hougaard 2005, 36). Sihvola (2006,
109) kuvailee nyky-yhteiskuntaa sanoin: ”Elämme tässä yhteiskunnassa niin
sanotussa ”kivan kulttuurissa”. Tärkeitä asioita ovat elämyksellisyys, nautinto ja
mielihyvä.” Samaan aikaa kun henkilökohtaisen mielihyvän tavoittelu on
korostunut, ovat kuitenkin perhearvotkin vahvistuneet (Törrönen 2012, 19). Tämän
päivän puhutuimpia kasvatuksen teemoja vaikuttaisi olevan vapauden ja kurin
rajanveto. Kasvatuksen kulmakivinä pidetään rajoja ja rakkautta (Kasvatus ja
kasvatustietoisuus).
Vaikka aikojen muutokset vaikuttavat radikaalisti siihen, miten lapsia kasvatetaan,
eivät aikakausien muutokset kuitenkaan suoranaisesti vaikuta siihen, mitä lapsi ja
nuori henkiseen tasapainoonsa tarvitsee. Filosofian maisteri ja psykologi Kirsti
Ryselin (2006, 117, 124) arvelee, että lapsilla on kutakuinkin samat tarpeet kuin
ennenkin. Tästä huolimatta vanhemmat tuntevat lisääntyvissä määrin syyllisyyttä
vanhemmuuden riittävyydestä ja laadusta (Harris 2000, 109).
Vanhemmuudesta ollaan toisinaan huolissaan. Pelätään, että vanhemmat ovat
kadottaneet kasvatusvastuunsa ja siirtävät sitä muille toimijoille. (Hellström 2010,
250.) Vanhemmat tahtovatkin kuunnella kasvatuksessa asiantuntijoita mutta usein
heillä on siitä huolimatta tunne, etteivät saa tarpeeksi apua (Hakulinen-Viitanen &
Kaikkonen 2012, 62; Harris 2000, 129). Kolmannen sukupolven kadottua nuoret
vanhemmat
joutuvat
opettelemaan
rutiinit
ja
kasvatuksen
itse,
eikä
yhteiskuntakaan tarjoa systemaattista valmennusta tehtävään. (Hellström 2010,
224–225; Hougaard 2005, 16.)
2.3 Perheneuvonta
Sosiaalihuoltolain (L 17.9.1982/710, 17§) mukaan kunnilla on Suomessa
velvollisuus järjestää kasvatus- ja perheneuvontaa. Kyseisessä laissa sillä
12
tarkoitetaan: ”Asiantuntija-avun antamista kasvatus- ja perheasioissa sekä lapsen
myönteistä kehitystä edistävää sosiaalista, psykologista ja lääketieteellistä
tutkimusta ja hoitoa”.
Laajemmin sisällöllisesti määriteltynä perheneuvonta
tarkoittaa kolmea eri asiaa: perhekasvatusta, perhevalmennusta ja perheterapiaa
(Yesilova
2007,
47).
Perheneuvonta
pitää
sisällään
myös
käsitteen
vanhempainkasvatus, joka on perhekasvatuksen sukulaissana. Poikkeuksen on
se,
että
vanhempainkasvatuksen
vanhempien
kasvatustietoisuutta.
ensisijainen
(Hämäläinen
tarkoitus
1987,
on
kehittää
228–229.)
juuri
Tässä
tutkimuksessa keskityn tarkastelemaan perhekasvatuksen, jolla tarkoitan myös
vanhempainkasvatuksen
käsitettä,
ja
perhevalmennuksen
käsitteitä
osana
perheneuvontaa sillä Toimiva perhe -ohjelma on niiden tavoin ennaltaehkäisevän
tuen muoto.
Valtiontieteidenmaisteri ja tutkija
Katja Yesilovan (2007, 49–50) mukaan
perhekasvatuksen toimikunnan mietintö (1976, 35–36) asetti vuonna 1976
tavoitteeksi pykiä toteuttamaan perhekasvatusta kaikissa niissä instituutioissa,
joissa lapsia ja perheitä kohdataan. Tämä tarkoitti mm. kouluja ja päiväkoteja.
Tavoitteena oli, että jokainen kansalainen ja perhe olisivat perhekasvatuksen
piirissä jossain vaiheessa elämäänsä. Julkisten toimijoiden tavoin erilaiset
järjestötkin omaksuivat perhekasvatuksen toimintakäytäntöjä.
Perhevalmennuksen
tehtävänä
on
puolestaan
toimia
eräänlaisena
ennaltaehkäisevänä tukimenetelmänä. Sen ytimeksi määritellään riski, kuten
perheen perustaminen, nuoren murrosikä tai avioero, jonka tuottamat ongelmat on
tarkoitus ennaltaehkäistä.
(Yesilovan
2007,
51
mukaan
Sosiaalihuoltolain
mukaisen kasvatus- ja perheneuvonnan järjestäminen 1983, Liite1; Dunder 1988,
12.) Potentiaalisia perhevalmennuksen asiakkaita ovat siis käytännössä kaikki
perheet. Toisin ajatellen, kun perheitä pyrittiin 60–80-luvulla tukemaan ”ennalta”,
tarkoitti se samalla että haluttiin tukea ”jatkuvasti”, kuten Yesilova (2007, 55)
toteaa.
13
2.3.1
Perheneuvonnan historia
1970–1980-luvun perheneuvonnan tavoitteena oli kiinnittää huomiota perheiden
sisäisiin suhteisiin ja perheeseen sinänsä (Yesilova 2007, 43). Lisäksi perheiden
psyykkisiin tarpeisiin haluttiin kiinnittää huomiota (Taskinen 1980, 2). Tällöin
perhekasvatuksen toteuttajina toimivat Väestöliiton avioliittoneuvola sekä Kirkon
perheasiantoimisto, jotka olivat toimineet jo 1940-luvulta lähtien (Yesilova 2007,
43).
Toinen tärkeä perheneuvonnan toteuttaja oli kasvatusneuvola, joka nykyään
tunnetaan paremmin nimellä perheneuvola. Kasvatusneuvolatoiminta sai alkunsa
vuonna
1925,
kun
Mannerheimin
lastensuojeluliitto
perusti
ensimmäisen
”vaikeiden lasten kasvatusaseman”, jossa keskityttiin mm. ”ongelmanuorten”
kasvatuskysymyksiin. Perheille järjestettiin erilaista yksilökohtaista neuvontaa ja
terapiaa, jotka tukivat lasten ja nuorten kotikasvatusta. Tällöin toiminnan keskiössä
oli erityisesti lapset. Muutosten jälkeen tämä toiminta laajeni nopeasti. (KorppiTommola 1990, 80; Pulma 1987, 224.) Nykymuotoinen perheneuvola sai raaminsa
jo 1950-luvulla kun kasvatusneuvoloita alettiin kehittää avohuollon suuntaan
(Satka 1994, 322).
1970-luvulla perheneuvonta alkoi muotoutua uudelleen vallitsevien oppien ja
teorioiden mukaan, jotka tähtäsivät perheeseen kuuluvien yksilöiden mieltämiseen
suuremmaksi kokonaisuudeksi: perheeksi. Perheneuvonnassa haluttiin siis
kiinnittää yksittäisen lapsen sijaan huomiota koko perheeseen. Yesilovan (2007,
45)
mukaan
tähän
muutokseen
otti
valtakunnallisesti
osaa
esimerkiksi
perheneuvosto (1975, 8, 31–32) seminaariraporteissaan vuonna 1975 sekä
sosiaali- ja terveysministeriön selvitys perhekasvatuksesta (1981, 34–35) vuonna
1981. Ymmärrettiin siis, että lasten hyvinvointiin vaikuttaa perheen sisäiset
suhteet. Tämä uudenlainen näkökulma toi mukanaan 1980-luvulla perheterapian
sekä ryhmämuotoisen työskentelyn. (Dunder 1988,5.)
Pian näiden muutosten jälkeen perheneuvontaa haluttiin alkaa toteuttaa
yhteiskunnassa
entistä
laajemmin
(Yesilovan
2007,
46–47
mukaan
Perhekasvatusta selvittelevän työryhmän muistio 1981, esipuhe) ja sille luotiin
lainsäädännöllinen pohja 1971 nimeltään kasvatusneuvolalaki. Tämä laki kumottiin
14
vuonna 1984 sosiaalihuoltolailla. Uusi laki antoi kunnille mahdollisuuden järjestää
kasvatusneuvontaa tarkoituksenmukaisemmalla tavalla (Yesilovan 2007, 47
mukaan Sosiaalihuoltolain mukaisen kasvatus- ja perheneuvonnan järjestäminen
1983, 27–28). Käytännössä hyvin monet perheneuvonnan muodot lakkasivat
hiljalleen toimimasta ja nykyisin perheneuvolat järjestävät keskitetysti palveluja
perheen perustamisvaiheessa oleville perheille sekä alle kouluikäisille lapsille.
2.3.2
Viime
Perheneuvonta nyt
vuosina
on
uudelleen
herätty
pohtimaan
perhekasvatuksen
ja
perhevalmennuksen tarvetta. "Ei ole reilua vaatia vanhemmilta tehostettua
kotikasvatusta ja parempaa vastuunkantoa, jos se samalla tarkoittaa, että kaikista
vanhemmuutta tukevista palveluista karsitaan ja perheneuvontaan ei ehditä
ajoissa, koska jonot ovat niin pitkät". Näin totesi vanhempainliiton toiminnan
johtaja Tuomas Kurttila Helsingin Sanomien artikkelissa ”Murrosikäisten perheille
halutaan oma ”teinineuvola” ” (2012).
Kaste-hanke linjasi yhdeksi tavoitteekseen kehittää lasten ja nuorten varhaisen
tuen muotoja, jonka seurauksena käynnistettiin vuosina 2009–2013 Lapsen ääni hanke. Erityisesti Lapsen ääni 2 (2011–2013) hankeen tavoitteena oli kehittää
uusia perheneuvonnan ja -valmennuksen muotoja sekä kohdisti työmenetelmiä
intensiivisesti nuoriin. Hankkeen osaohjelma ”Tukevasti alkuun, vahvasti kasvuun”
keskittyi kehittämään työmuotoja pääkaupunkiseudulla erityisesti murrosikäisten
vanhempien tueksi. (Lapsen ääni -kehittämisohjelma 2 2011, 22; Lapsen ääni kehittämisohjelma 2011–2013.)
Varsinais-Suomen lastensuojelujärjestöt ry on käynnistänyt vuosille 2011–2015
”Murkkuneuvola”-hankkeen, jonka tarkoituksena on kehittää varhaisen tuen mallia
murrosikäisten perheiden tukemiseksi (Murkkuneuvola -hanke 2011–2015).
Nuorten vanhemmille suunnattuja tuki muotoja ovat mm. ”Eväitä vanhemmuuteen”
-luento- ja keskustelutilaisuudet, vertaistukiryhmät sekä perhekohtainen ohjaus ja
neuvonta (Mikä on linkki?). Vastaavanlaista neuvolatoimintaa järjestetään ainakin
jo Vantaan kaupungissa, jossa kuitenkin palvelun piiriin pääseminen vaatii
lähetteen.
15
Samantapainen valmentava hanke toimii Oulun seudulla Nuorten ystävät ry:n
organisoimana ”Vanhempien akatemia” -hankkeena. Sen tavoitteena on kartuttaa
vanhempien kasvatuksen keinoja koulutus- ja keskustelutilaisuuksien kautta.
Toisena tavoitteena on vanhempien osallisuuden lisääminen tutustuttamalla
vanhempia toisiinsa. (Vanhempien akatemia.)
16
3 NUORUUS IKÄVAIHEENA
Nuoruus on ikävaihe, jonka tarkka määritteleminen on vaikeaa. Itse tässä
tutkimuksessa käytän nuoruus-käsitettä kuvaamaan ikävaihetta 11–18-vuoden
välillä. Kokonaisuudessaan nuoruusikä jaetaan yleensä kahteen tai kolmeen
jaksoon (Niemistö 2001, 40). Tässä tutkimuksessani keskityn varhaisnuoruusiän
jaksoon, joka tarkoittaa ikävaihetta noin 11–15 vuoden välillä, sekä varsinaisen
nuoruusiän jaksoon, joka tarkoittaa noin 15–18-vuotiaita nuoria. Tätä ajanjaksoa
edeltää nk. esinuoruusikä, joka on siirtymävaihe lapsuudesta nuoruusikään.
Joissain lähteissä puhutaan tutkimukseni ajanjaksoa seuraavasta ikävaiheesta
käsitteellä ”jälkinuoruusikä”. (Niemistö 2001, 40.) Käytän synonyyminomaisesti
näistä ajanjaksoista yhteisinä käsitteinä termejä ”teini-ikä” sekä ”nuoruusikä”.
Toisinaan käytän tutkimuksessani myös laajempaa käsitettä ”lapsi”, sillä jokainen
alle 18-vuotias on YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (1989) mukaan lapsi.
Nuoruusikä on kasvatuksellisesti haastavaa aikaa. Nuoren kehitystehtävänä on
irtautuminen vanhemmista ja kodista sekä liittyminen ikätovereihin. Se on myös
oman identiteetin rakentumisen aikaa ja sisältää ihmisen elämässä eniten fyysisiä
muutoksia. (Hellström 2010, 195, 198–199.) Tässä tutkimuksessa keskityn
tarkastelemaan tutkimusaiheeni kannalta keskeisimpiä nuoruusiän kehitystehtäviä,
jotka
ovat
itsenäistyminen
ja
identiteetin
rakentuminen.
Nämä
kaksi
kehitystehtävää ovat merkityksellisimpiä siksi, että ne keskittyvät nuoren
sosiaaliseen kasvuun, johon myös tutkimuskysymykseni keskittyy.
3.1 Itsenäistyminen
Osa itsenäistymisen prosessia on vanhemmista irtautuminen sekä liittyminen
ikätovereihin. Juuri nuoruus iässä ihmisen autonomia lisääntyy sekä ikätovereiden
merkitys
vanhempiin
verraten
lisääntyy,
jolloin
vanhemmat
luonnollisesti
menettävät kasvatusvaltaansa. (Ahonen ym. 2006, 130.) Nuori viettää yhä
vähemmän aikaa vanhempiensa seurassa ja lisääntyvissä määrin ikätovereidensa
kesken. Tilastokeskuksen (Cacciatoren 2005, 31 mukaan) mukaan 14-vuotias
poika keskustelee arkisin vanhempiensa kanssa noin neljä minuuttia ja
17
viikonloppuisin yhdeksän minuuttia päivässä. Ikätovereiden kanssa taas vietetään
päivittäin aikaa lähes 40 minuuttia.
Nuoruusiälle tyypillinen tunne-elämän monipuolistuminen aiheuttaa nuoressa
sisäisiä ristiriitoja ja kuohuntaa. (Cacciatore 2005, 30; Niemistö 2001, 42–45.)
Nuori suuntaa toimintaansa ja ajatuksiaan selkeämmin päämääriin, myös kodin
ulkopuolelle. Tämän suuren myllerryksen keskellä nuori tavoittelee itseymmärrystä
ja oman elämänsä hallintaa. (Niemistö 2001, 42, 51.) Oman elämän hallinnan
harjoittelemisen kannalta on tärkeää huomata, että jo yli 10-vuotias nuori elää nk.
sopimusmoraali-vaiheessa. Tämä tarkoittaa sitä, että nuorella on tarve saada
annetuilla säännöille perusteluja sekä osallistua niiden laatimiseen. (Ijäs 2009, 45–
46.) Itsenäistymisen tarve saattaa johtaa nuorella vanhempien vastustamiseen ja
provokaatioon (Cacciatore 2005, 30).
Nuoruusiän myllerrys saattaa monet vanhemmat neuvottomaan tilanteeseen.
Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore (2005, 32) muistuttaa, että itsenäistymiseen
kuuluu, että kaiken tutun ja turvallisen on muututtava nuoren silmissä
tarpeettomaksi ja jopa vastenmieliseksi. Tämä on nuoren kehitystehtävän
mukaista, johon kuuluu se, että nuori kyseenalaistaa vanhempiensa arvomaailmaa
ja elämäntyyliä (Ijäs 2009, 46.) Vaikka nuori pyrkii irtautumaan vanhemmastaan,
hän silti edelleen tarvitsee heitä. Nuori tarvitsee heiltä perushoivan ja huollon
lisäksi ohjausta, neuvontaa ja tukea harjoitellessaan itsenäistä elämää. (Hiila
2005, 5.) Nuoren itsenäistyessä on vanhemman tehtävänä toisaalta tarjota
nuorelle hänen
tarvitsemansa hoiva
ja
huolenpito. Toisaalta
taas tulee
vanhemman sallia nuoren ottaa enemmän vaikutusvaltaa ja vastuuta omassa
elämässään ja siirtyä yksipuolisesta ohjauksesta tasa-arvoiseen neuvotteluun ja
keskusteluun. (Ahonen ym. 2006, 145.)
Vaikka
nuoruusiän
tiedetään
sisältävän
epätoivottua
ja
hallitsematonta
käyttäytymistä, ollaan nykynuorten kasvatuksesta usein huolissaan. Uskotaan,
että nuorten häiriökäyttäytyminen johtuu kadotetusta kasvatusvastuusta. Omasta
mielestäni kasvatusvastuun tematiikka ei ole nuoruusiässä enää lainkaan niin
yksinkertaista. Kasvatussuhde on kuitenkin molemmista osapuolista riippuvainen sekä nuoresta että vanhemmasta, kuten Kerr ja Stattin (2000, Lintsilän ym. 2002,
18
65 mukaan) esittävät. Myös Hellström (2010, 107) esittää, että kasvatussuhteen
kestoon vaikuttaa se, miten kauan kasvatettava noudattaa kasvattajan neuvoja.
3.2 Identiteetin rakentuminen
Nuoruusiässä ihminen oppii tuntemaan erilaisia merkitysmaailmoja ja hän oppii
omaksumaan
erilaisia
sekundaarisosialisaatioksi.
rooleja.
(Jokinen
Tätä
&
Saaristo
tapahtumaa
2004,
80–81.)
kutsutaan
Perusta
sekundaarisosialisaatiolle luodaan jo lapsuusiän primaarisosialisaatiossa, jossa
erityisen keskeistä identiteetin rakentumisen kannalta on yksilön kyky luottaa. Jos
lapsuuden perusluottamuksen kehittyminen on häiriintynyt, voi yksilöllä olla
haasteita sekundaarisosialisaation kehitysvaiheessa. (Jokinen & Saaristo 2004,
80–81.)
Kaiken kaikkiaan sosialisaatiolla tarkoitetaan tapahtumaa, jossa kulttuuri siirtyy
sukupolvelta toiselle (Hellström 2010, 234). Sosialisaatio on kokonaisvaltaisesti
tarkasteltuna prosessi, joka tapahtuu yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksessa
myös ilman, että ympäristön vaikutus kasvuun on tietoista. Kasvatuksen kautta
katsottuna sosialisaatio on toimintaa, jossa tämä tietoinen tavoite on. (Hämäläinen
& Nivala, 2008, 52–53.) Kasvatuksen menetelmillä aikuiset siis pyrkivät
valikoimaan niitä kulttuurin sisältöjä, joita haluavat seuraavalle sukupolvelle siirtää.
Nuoruuden kehitystehtävänä on näin ollen toisaalta tämän kulttuurin omaksuminen
ja toisaalta sen uudistaminen: nuoret ovat kulttuurin jatkajia ja muuttajia. (Harris
2000, 357, 348; Hellström 2010, 234–235.)
Käytännössä nuoren tehtävänä on tehdä koulutukseen ja ammattiin liittyviä
valintoja. Vaikka usein koulutuksessa ja ammatissa on kysymys nuoren valinnasta,
on toisinaan nuoren joissain tilanteissa sopeuduttava siihen, ettei hänen
tavoitteensa täytykään. Esimerkiksi tällainen tilanne on silloin, kun nuori ei
pääsekään toivomaansa koulutukseen. Näiden valinta- ja sopeutumisprosessien
kautta nuori identifioituu tiettyihin rooleihin ja asemiin yhteisöissään. (Ahonen ym.
2006, 132.)
19
4 THOMAS GORDONIN TOIMIVA PERHE -OHJELMA
Thomas Gordon on amerikkalainen psykologian tohtori. Hänet on palkittu useaan
kertaan elämäntyöstään ihmissuhdetaitojen edistäjänä ja hän on ollut kolmesti jopa ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Hän on perustanut vuonna 1962
Gordon Training Internationalin, joka opettaa ihmissuhdetaitoja. (Gordon 2004,
453.) Yksi Thomas Gordonin luomista menetelmistä on Toimiva perhe (eng. Parent Effectiveness Training) -ohjelma ja se pureutuu perheen ihmissuhteiden tukemiseen.
Thomas Gordonilla on myös muita ihmissuhdetaitoihin keskittyviä ohjelmia. Näitä
ovat työpaikan ohjelmat: Leader effectiveness training ja Conflict resolution workshop. Lisäksi on koulun ihmissuhteisiin liittyvä ohjelma: Tearcher Effectiveness
Training sekä nuorten ohjelma Youth Effectiveness Training. Kuudes ihmissuhdeohjelma on kehitetty kokonaisvaltaisesti persoonalliseen kehittymiseen keskittyvä
ohjelma Be your best. (What we do?)
4.1 Thomas Gordonin kasvatusfilosofia
Toimiva perhe -menetelmä on luotu toisen maailman sodan jälkeisenä
ajanjaksona, jolloin aikansa yhteiskunnallisen ilmapiirin mukaisesti sen keskiössä
ovat rauhan, demokratian ja vapauden arvot (Gordon 2004, 6). Ohjelmassa on
hyvin samantyyppisiä piirteitä kuin Paulo Freiren sorrettujen pedagogiikassa, jotka
molemmat
yhdistävät
eksistentiaalista
fenomenologiaa
sekä
humanistista
marxismia (Freire 2005, 19). Thomas Gordonin kasvatusnäkemys on Paulo
Freiren
tavoin
aikansa
kriittisen
pedagogiikan
ilmentäjä.
Voidaan
puhua
eräänlaisesta kasvatusasenteesta. Kriittisen pedagogiikan tarkoituksena on
paljastaa
kasvatukseen
sisältyvä
vallankäyttö
sekä
vapauttaa
epäoikeudenmukaisesta vallankäytöstä. Kasvatustavoitteena on itsevastuullinen ja
autonominen ihminen. (Hellström 2010, 161–162.)
Eksistentiaalisessa fenomenologiassa sekä humanistisessa marxilaisuudessa
huomio kasvatuksessa kohdistuu vuorovaikutukseen sekä tapaan kohdata toinen.
20
Ensin mainitun teorian mukaan koko ihmisyys ja itsetietoisuus muodostuvat
tunnustussuhteessa toisiin ihmisiin. Ihmisyys ei siis ole irrallisesti olemassa vaan
vaatii yhteisön tunnustuksen yhteisöön kuuluvuudesta. Marxilainen humanismi
jatkaa
tätä
teoriaa
kasvatuskäytäntöjä,
korostamalla,
jotka
että
perustuvat
sorrosta
vapautuminen
dialogiin
eli
edellyttää
tasavertaiseen
vuorovaikutukseen ja arvon antoon. (Freire 2005, 19–20.) Tämä on myös Värrin
(2000) luoman dialogisen kasvatusnäkemyksen ydin. Dialoginen kasvatus
korostaa kasvatuksen tapahtuvan vuorovaikutuksessa sekä vanhemman ja lapsen
subjektiivista toimintaa tässä tapahtumassa. Se myös muistuttaa, että jokainen
kasvatus- ja vuorovaikutustilanne on ainutlaatuinen. (Värri 2000, 16.)
Thomas Gordon kiteyttää tätä kasvatusnäkemystään filosofiassaan ”A Credo for
My Relationships with others” (P.E.T Philosophy.) seuraavasti:
You and I are on a relationship which I value and want to keep. We
are also separated persons with our own individual values and
needs... And when we experience a conflict in our relationship, let us
agree to resolve each conflict without either of us resorting to the use
of power to win at the expense of the other's losing.
Kaiken kaikkiaan Gordonin kasvatusnäkemys ilmentää humanistista käsitystä
ihmisestä, jonka mukaan jokainen on arvokas ja ainutlaatuinen. Toisaalta oman
itsensä löytämisen lisäksi on kunnioitettava myös muiden ihmisten erilaisuutta ja
ihmisarvoa. (Erilaisia ihmiskäsitteitä.) Humanismiin sisältyy vapaus olla ja ilmaista
itseään sekä vastuu itsestä ja omasta toiminnasta. Näin ollen ihmisen on kyettävä
perustelemaan tekojaan eikä hänen ole mahdollista piiloutua jonkin roolin,
auktoriteetin tai ”yleisesti hyväksytyn käsityksen” taakse. (Humanismi.)
Humanistisella
kasvattajalla
on
kokonaisuudessaan
myönteinen
kuva
kasvatettavasta. Hän uskoo, että kasvatettava pyrkii hyvään, kunhan häntä
tuetaan näissä pyrkimyksissä ja annetaan hänelle mahdollisuus toteuttaa niitä.
(Viljamaa 2008, 12.) Joiltain osin eräänlaisena vastakohtana humanistiselle
kasvatusnäkemykselle voidaan pitää behavioristista tai biologista ihmiskäsitystä,
jotka
korostavat
ihmisen
olevan
käyttäytymiseltään
eläimen
kaltainen.
Käytännössä behavioristinen ihmiskäsitys uskoo, että kasvatettavalla, kuten
muillakin ihmisillä, on sisällään pyrkimys maksimoida itselleen mielihyvää ja
minimoida pahaa. Tämän käsityksen ihminen oppii käytöksensä eräänlaisella
21
palkkio-rangaistus -menettelyllä. (Viljamaa 2008, 13; Erilaisia ihmiskäsitteitä.)
Sosiaalipsykologi Viljamaan (2008, 13) mukaan harva kasvattaja haluaa tänä
päivänä ainakaan tunnustaa noudattavansa behavioristista kasvatustyyliä.
4.2 Toimiva perhe –peruskurssi
Toimiva perhe -ohjelma toimii ennaltaehkäisevän perhevalmennuksen ja neuvonnan muotona. Toimiva perhe -kursseja järjestetään hajautetusti eri puolilla
Suomea mm. seurakunnissa, järjestöissä, kansalaisopistoissa ja päiväkodeissa
sekä joissain kunnissa myös kunnallisissa perheneuvoloissa tai perhetyössä.
Kurssit kestävät kokonaisuudessaan 24 tuntia, jonka aikana vanhemmille
järjestetään
pieniä
luentoja
sekä
rooliharjoituksia,
pienryhmätoimintaa
ja
keskustelua. (Toimiva perhe -peruskurssi.) Toimiva perhe -koulutus on toiminut
Suomessa aina 1970-luvulta lähtien mutta on kuitenkin muotoutunut ajan mukaan.
Ehkä merkittävimpänä muutoksena ohjelma siirtyi 1990-luvulla ratkaisukeskeiseen
malliin (Hakola 2014).
22
5 TOIMIVA PERHE -OHJELMA TEINI-IKÄISEN KASVATUKSEN
TUKEMISESSA PERHEESSÄ
Toimiva perhe -ohjelma tarjoaa kasvattajille hyvin konkreettisia ja käytännön
läheisiä keinoja kasvatuksen tukemiseksi. Tässä osassa käsittelen näitä
menetelmiä teini-ikäisen kasvatustarpeista käsin.
5.1 Persoonallinen vanhemmuus
Kasvattajalla on lähtökohtaisesti vaikutusvaltaa kasvatettavaan nähden. Tästä
johtuen
vanhemmalla
luonnollisena
kasvattajana
on
ontologinen
kasvatusvelvollisuus, joka juontaa kasvatusoikeuden (Hellström 2010, 96).
Kuitenkin esimerkiksi Värrin (2000, 16) dialogisen kasvatuksen periaatteena on,
että kasvattajan oikeutta vallan käyttöön rajoittaa se, että hän ja kasvatettava ovat
toisilleen persoonia. Voimme päätellä, että tämä edellyttää humanistisen
ihmiskäsityksen
mukaisesti
sitä,
että
vanhempi
tunnistaa
oman
persoonallisuutensa ja hyväksyy kasvatettavan itsestään erillisenä olentona.
Vaativan kasvatustehtävän keskellä vanhemmat usein syrjäyttävät omat tarpeensa
ja asettavat lapsen tarpeet elämänsä keskipisteeseen (Törrönen 2012, 58). Jos
vanhemmat kadottavat omat tarpeensa ja inhimillisyytensä, he lakkaavat Gordonin
(2004, 33) mukaan olemasta ihmisiä. Filosofi Martsola (2006, 38) toteaa, että
elämä lapsen kanssa aiheuttaa vanhemmassa myös epämieluisia tunteita.
Arvelen, että ikävät tunteet ovat vanhemmalle kaikkein haastavimpia hyväksyä.
Psykologian maisteri Essi Juvakkakin (2005, 23) huomauttaa, että jos vanhemmat
eivät olisi inhimillisiä ihmisiä omine vikoineen, tulisi nuorellekin liian suuret paineet
olla täydellinen.
Thomas Gordon mukailee humanistista ihmiskäsitystä korostamalla, että aito
vanhempi ei ehdoitta hyväksy kaikkea eikä hänen hyväksyntänsä ole rationaalista.
Vanhemmat ovat persoonaltaan erilaisia hyväksyjiä ja hyväksynnän taso vaihtelee
myös tilanteen mukaan. Häntä voi vaivata väsymys tai huonotuulisuus, joka
vaikuttaa väistämättä sietokykyyn. (Gordon 2004, 41, 52.) Muutkin asiantuntijat
23
myöntävät, että aikuisetkin ovat toisinaan rationaalisuudeltaan vajaita (esim. Ollila
2006, 144). Perinteinen vaatimus johdonmukaisuudesta ei ota huomioon sitä, että
sekä lapset että aikuiset ovat erilaisia (Gordon 2004, 43). Psykologi Judith Rich
Harris (2000, 72) on tästä näkemyksestä samaa mieltä ja huomauttaa että
vanhemman
kasvatuskäytännöt
ja
hyväksynnän
taso
vaihtelevat
myös
lapsikohtaisesti: ”vanhemmilla ei voi olla yhteneväisiä kasvatustapoja, jollei heillä
satu olemaan yhdenmukaisia lapsia”.
Toiset asiantuntijat ovat Gordonin ajattelusta poiketen toista mieltä siitä, onko
hyväksyttyä, että vanhemmilla on keskenään erilaiset toimintatavat. Esimerkiksi
Kirsi Ijäs (2009, 47) on sitä mieltä, että vanhempien keskenään erilaiset
arvomaailmat aiheuttavat lapsessa ja nuoressa negatiivista hämmennystä.
Kuitenkin,
kasvatustieteiden
väitöskirjassaan,
että
jos
tohtori
Mia
Salo
(2004,
vanhemman auktoriteetista
218)
on
muodostuu
todennut
nuorelle
itseisarvo, vaarantaa se lapsen terveen kasvun kohti moraalista todellisuutta.
Tämä johtuu siitä, että vanhemman edustama moraalimaailma ei ole aina, jos
koskaan,
samanlainen
kuin
todellinen
moraali.
Näin
ollen
voin
esittää
johtopäätöksen, että erityisesti nuoren sopimusmoraalivaiheessa vanhempien
heterogeeninen elämismaailma luo nuoren omalle identiteetille vain luontevan
kasvupohjan.
Ratkaisevaa
on,
miten
ehdoton
vanhempi
on
omasta
maailmankuvastaan.
Thomas Gordon näkee, että haitallisempaa lapselle on jos vanhempi teeskentelee
hyväksyntää, kuin se, että aikuinen myöntää omat tunteensa. Tämä johtuu siitä,
että lapsi on todella taitava lukemaan vanhempansa sanatonta viestintää ja
hämmentyy, kun sanallinen ja sanaton viestinsä ovat ristiriidassa. (Hougaard 2005,
46–47, 148; Gordon 2004, 48.) Kirsi Ijäs (2009, 59) mukaan Jari Sinkkonen on
Gordonin tavoin esittänyt samanlaisen näkemyksen, että lapselle tulee kyetä
näyttää todelliset tunteet –myös negatiiviset. Hän kieltäytyy ajattelemasta, että
esimerkiksi raivoavalle lapselle tulisi esittäytyä tyynenä ja rauhallisena. Se on
Sinkkosen mukaan lapsen todellisten tunteiden ohittamista eli eräänlaista
vähättelyä.
24
5.2 Hyväksyvä viestintä
Värrin (2000, 13) dialogisen kasvatusnäkemyksen mukaan kasvatus on toimintaa,
joka tapahtuu erilaisten maailmansuhteiden kohdatessa. Kasvattajan sekä
kasvatettavana maailmansuhteet ovat erilaisia ja kasvatuksen tehtävänä onkin
orientoitua yhteiseen maailmaan. Kahden eri persoonan kohdatessa toisensa on
keskeistä toisen maailmankuvan hyväksyminen sekä tahto luoda yhteistä käsitystä
siitä -myös kasvatettava on hyväksyttävä omana persoonanaan sekä tuettava
hänen itseksi kasvamistaan. (Värri 2000, 13.) Nämä ideaalit toteutuvat silloin, kun
vanhempi nuoren kehitystehtävän edellyttämällä tavalla luovuttaa hänelle
enemmän autonomiaa omassa elämässään ja pyrkii hänen kanssaan entistä
tasavertaisempaan vuorovaikutukseen (Ahonen ym. 2006, 145).
Vallitsevan psykologian käsityksen mukaan vanhemman ja nuoren välinen
hyväksyntä on monilla tavoin yhteydessä nuoren itsetunnon ja persoonallisuuden
positiiviseen kehitykseen (Ahonen ym. 2006, 145). Olen huomannut, että
hyväksynnän vaikutukset nuoreen mielletään usein kaksisuuntaisiksi: Paitsi, että
vanhemmat antavat esimerkin avulla valmiuksia myöhempään elämään, vaikuttaa
hyväksynnän osoittaminen myös välittömästi psyykkiseen hyvinvointiin. Useasti
peräänkuulutetaankin sitä, että vanhemman tulisi tarjota lapselle pysyvyyttä ja
sitoutumista sillä perheen yhteenkuuluvuus on suojatekijä melkein mitä tahansa
terveyttä vaarantavaa tekijää vastaan (Martsola 2006, 45).
Vaikkakin nuoren tulevaisuuden ajattelu on tärkeää, törmätään kasvatusteorioissa
Martsolan (2006, 47) mukaan liian usein ajattelumalliin, jossa etupainotteisesti
keskitytään pohtimaan, millaisia valmiuksia nuorella tulisi olla aikuisikää varten.
Harvemmin puhutaan siitä, mitä lapsen elämä on juuri nyt. Ryselinin (2006, 123)
pohtii, että tärkeää olisi osoittaa nuorelle hyväksyntää sellaisena kuin hän on, eikä
vain sellaisena, joksi hänen on mahdollista tulla. Samalla tavoin Viljamaa (2008,
11, 66) toteaa, että jos nuori ei saa koskaan hyväksyntää omana itsenään, ei
hänen itsearvostuksensakaan näin kehity. Hän jatkaa ajatustaan kertomalla, että
hyväksytty nuori oppii hyväksymään myös muut ihmiset puutteineen.
25
5.2.1
Hyväksynnän ja torjunnan kieli
On tärkeää osoittaa lapselle hyväksyntää (Gordon 2004, 65). Lämmin ilmapiiri
edistää sitä, että lapsi tai nuori ottaa vanhempiensa viestejä avoimemmin vastaan
(Lintsilä ym. 2002, 54). Hyväksyvä viestintä edistää siis haluttujen tavoitteiden
saavuttamista tulevaisuudessa mutta sen tarkoituksena on myös mahdollistaa
kasvatettavan hyvä kohtelu tässä ja nyt, kuten Veli-Matti Värri (2000, 22–23)
toteaa filosofian väitöskirjassaan ”tarkoitus ei saa pyhittää keinoja eivätkä keinot
saa turmella tarkoitusta”.
Kun vanhemman ja lapsen välillä syntyy ristiriitaa, on tärkeää ensin määritellä,
kenen kyseinen ongelma on. Ongelma voi kasvatussuhteessa olla joko lapsen,
vanhemman tai heidän välisensä ihmissuhteen. Kaikkien näiden ristiriitojen
ratkaisussa tulisi käyttää hyväksyvää viestintää. Torjuva viestintä saa lapsen
puolustuskannalle ja karkottaa lapsen vanhemman luota (Gordon 2004, 58, 63).
Thomas Gordon (2004, 49) huomauttaa, että ajatusmalli ”hyväksyn lapsen mutten
tämän käytöstä” ei ole toimiva. Lapsi kokee hänen mukaansa negatiivisen
palautteen käytöksestään joka tapauksessa itseensä kohdistettuna. Siksi on
tärkeää tiedostaa, millainen viestintä todellisuudessa on torjuvaa ja mikä
hyväksyvää.
Torjuva viestintä voidaan jakaa yhdeksään kategoriaan
Ratkaisuviestit:
1.
Käskeminen, ohjaaminen, määrääminen
Esimerkiksi: ”Mene nyt vaikka leikkimään siitä.”
2.
Saarnaus, moralisointi, patistaminen
Esimerkiksi: ”Aina pitää siivota omat jälkensä.”
3.
Varoittelu, kehottelu, uhkailu
Esimerkiksi: ”Äiti suuttuu, ellet tottele heti.”
26
4.
Neuvominen, ratkaisujen antaminen, ehdottelu
Esimerkiksi: ”Jospa menisit ulos leikkimään?”
(Gordon 2004, 159–160.)
Gordonin (2004, 159) mukaan ratkaisuviestin lähettäminen riistää nuorelta mahdollisuuden tehdä jotain hyvää tai oikeaa omasta aloitteestaan. Jättämällä ratkaisuvastuun nuorelle, on hänellä mahdollisuus saada kokemus onnistumisesta, joka
taas Viljamaan (2008, 27–28) mukaan lisää itseluottamusta ja kannustaa yrittämään uudelleen. Hän toteaa: ”Mitä enemmän meillä on onnistumistamme tukevia
kokemuksia, sitä lähempänä on onnistuminen”. Gordon kehottaa vanhempia pohtimaan sitä, miten negatiiviseksi koetusta käytöksestä viestitään muiden aikuisten
kesken ja vertaamaan sitä viestintään lapsen kanssa. Näin voidaan huomata, että
toiselle aikuiselle viestitään useimmissa tapauksissa paljon kunnioittavampaan
sävyyn. (Gordon 2004, 159, 161.) Toimiva perhe -kouluttaja Merja Hakola (2014)
huomauttaa, että toisinaan vanhemman on hyvä miettiä, millaisessa tilanteessa
ratkaisun voi jättää lapselle: siinä missä toisinaan vanhemmat tahtovat pyyhkiä
lapsen ongelman kokonaan pois, tulisi toisinaan miettiä sitä, miten lapsen päätöksiä rajoitetaan arvostavasti ja kunnioittavasti.
Vähättelyviestit:
5.
Tuomitseminen, arvosteleminen, syyttely
Esimerkiksi: ”Luulisi sinun jo tietävän”
6.
Nimittely, halventaminen nolaaminen
Esimerkiksi: ”No sinähän sen tiedät, herra kaikkitietävä.”
7.
Tulkitseminen, analysointi, psykologisointi
Esimerkiksi: ”Taidat olla vähän huomion kipeä.”
8.
Opettaminen, ohjaaminen
27
Esimerkiksi: ”Kiltit lapset eivät tee noin.”
(Gordon 2004, 163.)
Lapsi tuntee herkästi syyllisyyttä ja tunnon tuskia kun häntä arvostellaan ja syytellään. Hän voi jopa kokea, ettei häntä rakasteta ja vanhemmat käyttäytyvät epäoikeudenmukaisesti häntä kohtaan. Pahimmillaan vähättelevä viestintä voi nujertaa
nuoren itsetunnon. Vähättelevät viestit voivat aiheuttaa sen, että lapsi viestii takaisin yhtä vähättelevästi. (Gordon 2004, 164; Blumberg ym. 2011, Anderssonin, 2
mukaan.)
Muita kompastusviestejä ovat:
– Rauhoittelu, lohduttelu, tukeminen, myötäily
– Luennointi opettaminen looginen argumentointi
– Kehuminen, yhtä mieltä oleminen
– Urkkiminen kyseleminen, kuulusteleminen
– Vetäytyminen, puheenaiheen vaihtaminen
– Vitsailu, leikiksi lyöminen
Gordon kertoo, ettei hän kuitenkaan ole vielä koskaan kurssillaan tavannut vanhempaa, joka tietoisesti haluaisi murentaa lapsensa itsetunnon. Useasti viestinnän
laatua ei vain pysähdytä pohtimaan. Kaikkein helpoin tapa Gordonin mukaan
(2004, 165) erottaa toimivat ja toimimattomat viestit toisistaan on pohtia, käyttääkö
vanhempi sinä- vai minä-viestejä. Hän kertoo, että käyttämällä minä-viestejä vanhempi saa todennäköisemmin nuorelta arvostusta, hyväksyntää ja nuori on yleensä yhteistyöhaluisempi.
Lapsi muuttaa todennäköisimmin epätoivottua käytöstään kun vanhemman minäviesti sisältää kolme osaa 1. Ongelman kuvas, 2. Vanhemman tunteet sekä 3.
Konkreettinen vaikutus vanhempaan (Klemola ym. 2009). Tällainen viesti on esimerkiksi: ”Soitat musiikkia niin kovalla, että minua turhauduttaa kun en pysty keskittymään töihini.” Useat vanhemmat kokevat minä-viestien käyttöönoton seurauksena helpotusta, sillä se antaa heille tilaisuuden ilmaista, mitä he oikeasti tuntevat
28
(Gordon 2004, 170). Tämä on oleellinen askel kohti kasvatukselle otollista vuorovaikutussuhdetta.
Tarvittaessa vanhemman tulee voida kertoa nuorelle, miksi hänen toimintansa aiheuttaa vanhemmassa ilmaistuja tunteita. Nuoren huonolla käytöksellä tulee siis
olla ihan konkreettisesti negatiivisia vaikutuksia vanhempaan. Toisinaan tätä pohtiessaan vanhemmat huomaavatkin, ettei tällaisia vaikutuksia todella olekaan. Moni vanhempi kokee, että on helpompaa piilottaa todelliset tunteensa lapseltaan
kuin olla rehellinen. Kuitenkin, kuten muissakin ihmissuhteissa, avoimuus ja rehellisyys lisäävät luottamusta ja kiintymystä toista kohtaan. (Gordon 2004, 172–173,
177.) Esimerkiksi Lintsilän ja muiden asiantuntijoiden (2002, 55) mukaan avoimuus mahdollistaa aidon kohtaamisen, mikä on perheessä tärkeää.
5.2.2
Aktiivinen kuuntelu
Toimiva perhe -ohjelmassa perussääntönä on, että kun määritelty ongelma on
lapsen, tulee häntä tukea ratkaisemaan oma ongelmansa itse. Vanhempi voi toimia tässä prosessissa apuna. Rohkaistakseen lasta pohtimaan ja puhumaan vanhempi voi käyttää aluksi hyväkseen ”ovenavaajia”. Näiden avulla vanhempi ”kutsuu lasta puhumaan lisää”. Niitä ovat yksinkertaiset pienen lausahdukset, kuten
”vai niin”, ”niinkö”, ”sehän on mielenkiintoista”, ”ihanko totta!” jne. (Gordon 2004,
83.)
Keskustelun avaamisen jälkeen vanhemman tulee kyetä ylläpitämään avointa
keskustelua. Tätä menetelmää kutsutaan aktiiviseksi kuunteluksi. Aktiivisessa
kuuntelussa viestin vastaanottaja pyrkii todella ymmärtämään viestijän sanoman ja
hänen tunteensa (Gordon 2004, 85, 90). Tällöin kuuntelemista ei voida enää mieltää passiiviseksi tiedon vastaanottamiseksi vaan se muuttuu aktiiviseksi toiminnaksi, jossa sanojen lisäksi kiinnitetään huomiota sanattomiin viesteihin, kuten
äänen painoon, eleisiin ja ilmeisiin (Farson & Roger, 2012, 1, 5). Aktiiviselle kuuntelemisella ja kuulemisella onkin tämä keskeinen ero ja ne on hyvä ymmärtää, jotta tämä menetelmä palvelisi tarkoitustaan. Viljamaa (2008, 54) kiteyttää tämän
eron hyvin lauseeseen: ”Ihminen kuulee korvillaan, mutta kuuntelee sydämellään”.
Tämä voidaan ymmärtää niin, että aktiivisessa kuuntelemisessa on kyse siis syväl-
29
lisemmästä ”puhujan taajuudelle virittäytymisestä”. Aktiivinen kuuntelu voi edetä
esimerkiksi seuraavasti:
Lapsi: Olisipa minullakin välillä flunssaa niin kuin Tanjalla. Hänellä on
onnea.
Vanhempi: Sinusta tuntuu, että tilanne on epäreilu.
Lapsi: Niin. Hän saa olla poissa koulusta, mutta minä en saa ikinä.
Vanhempi: Sinä siis haluat olla useammin pois koulusta.
Lapsi: Kyllä. En jaksaisi mennä kouluun joka päivä. Olen niin kyllästynyt siihen.
Vanhempi: Sinusta koulunkäynti on tylsää.
Lapsi: Joskus oikein inhoan sitä.
Vanhempi: Sinusta koulunkäynti ei ole vain tylsää, joskus todella vihaat sitä.
Lapsi: Niin juuri. Vihaan läksyjä, vihaan tunteja, vihaan opettajia.
Vanhempi: Sinä siis vihaat kaikkea kouluun liittyvää.
Lapsi: No en oikeastaan vihaa kaikkia opettajia, vain kahta. Yhtä inhoan oikein todella, en voi sietää häntä.
Vanhempi: Inhoat nimenomaan yhtä opettajaa, vai?
Lapsi: Todellakin! Maantiedon opettajaa. Vihaan hänen näkemistään
ja hän opettaa meitä koko vuoden. (Gordon 2004, 90–91.)
30
Hakola (2014) on huomannut, että toisinaan vanhemmat ajattelevat, että he kuuntelevat nuortaan mutta kurssin aikana huomaavat, että eivät todellisuudessa olekaan osanneet kuunnella. Tämän vuoksi kuuntelemista on nähdäkseni hyvä harjoitella. On mielestäni myös tärkeää, että aktiivisen kuuntelun aikana vanhempi todella tahtoo kuulla lastaan ja että hänellä on aikaa siihen. Vanhemman tulee kuuntelun aikana kiinnittää huomiota siihen, että on tarkkaavainen. Tarkkaamattomuutta voivat aiheuttaa sekä ulkoiset, että sisäiset tekijät. (Blumberg ym. 2011, Anderssonin, 6 mukaan.)
Jotta kuuntelemisesta olisi hyötyä, tulisi nuoren voida ilmaista sisimpiä tunteitaan.
Tämä taas edellyttää, että perheen ilmapiiri on sellainen, jossa nuori voi kokea
olonsa turvalliseksi. (Blumberg ym. 2011, Anderssonin, 8 mukaan.) Kun vanhempi
osoittaa luottamusta lapsen ongelmaratkaisukykyyn ja hyväksyntää hänen aitoja
tunteitaan kohtaan, edistää hän turvallisen ilmapiirin syntymistä (Gordon 2004,
97). Sosiaalipsykologi Viljamaan (2008, 39) mukaan turvallisen ilmapiirin syntymistä edistää myös se, että aikuinen hyväksyy sen, että nuorella voi olla asioista
myös eriäviä mielipiteitä. Luottaessaan johdonmukaisesti aktiiviseen kuunteluun
vanhempi osoittaa empatiaa ja ymmärrystä mutta jättää vastuun ongelman ratkaisemisesta lapselle. Aktiivinen kuuntelu edistää Gordonin (2004, 92, 94–94) mukaan vanhempien ja nuorten välistä suhdetta, auttaa nuorta ratkaisemaan itse
omat ongelmansa sekä edes auttaa lapsen halua vastaanottaa vanhempiensa
viestejä.
5.3 Rajat ja ristiriidat
Toisinaan ihmissuhteissa esiintyvää ongelmaa ei voida määritellä kummankaan
osapuolen omaksi ongelmaksi. Tällöin ongelma on ihmissuhteen ja tilannetta voidaan kutsua ristiriidaksi. (Gordon 2004, 216.) Ristiriidat ovat osa elämää eikä vanhemman tarvitse pelätä niitä (Juvakka 2005, 25). Gordon (2004, 218) huomauttaa,
että olisi jopa varsin erikoista jos ihmissuhteen kummankaan osapuolen tarpeet
eivät olisi milloinkaan ristiriidassa keskenään.
Pärjätäkseen elämässä nuoren tulee Toimiva perhe -ohjelman mukaan oppia sisäistä kontrollia (Gordon 2004, 228). Myös monet muut asiantuntijat ovat tästä
31
samaa mieltä, kuten Viljamaa (2008, 36) sekä psykologi Liisa KelttikangasJärvisen (2010), jonka mielestä sisäisen kontrollin opettaminen lapselle on koko
kasvatuksen perimmäinen tarkoitus. Kelttikangas-Järvisen mukaan sisäisen kontrollin omaava lapsi tai nuori on kykenevä toimimaan ilman ulkoisia palkkioita ja
rangaistuksia. Vastakohtana voidaan pitää nuorta, joka on riippuvainen auktoriteetin asettamista ohjeista, neuvoista ja rajoituksista eli ulkoisesta kontrollista.
Thomas Gordon muistuttaa, että aikuinen on aina lähtökohtaisesti lastaan ”psyykkisesti kookkaampi”. Tämän valtaedun taakse piiloutuminen voi kuitenkin olla haitallista sillä se laiminlyö nuoren psyykkisiä tarpeita ja sisäisen kontrollin oppimista.
Vanhemman ja lapsen välinen suhde onkin viimeisiä ihmissuhteita, joissa valta
edelleen vaikuttaa. Vallan käyttö on vähentynyt ja kyseenalaistettu jo esimerkiksi
valtioiden välisissä suhteissa sekä parisuhteessa. (Gordon 2004, 238–239, 272.)
Gordonin näkemys on samassa linjassa modernin kasvatustutkimuksen kanssa,
jonka mukaan rajojen asettamisessa on otettava huomioon lapsen tunteet. Esimerkiksi Värrin (2000, 16) dialogisessa kasvatusnäkemyksessä ajatellaan että,
kasvattajan oikeutta vallan käyttöön rajoittaa se, että hän ja kasvatettava ovat toisilleen persoonia. Gordon (2004, 243) lisää tähän vielä, että mitä vanhemmaksi
lapsi kasvaa, sitä todennäköisemmäksi tulevat tilanteet, joissa aikuisen yksipuolinen vallankäyttö ei edes toimi lainkaan. Lapsen psyykkistä hyvinvointia tukeva
ristiriitojen ratkaiseminen on riippuvainen vanhempien vuorovaikutustaidoista (Sihvonen 2005, 90).
Gordon ajattelee, että nuorten kapina ei kohdistu vanhempaan vaan pikemminkin
hänen valtaansa. Vanhempien vallan käytöllä on monenlaisia vaikutuksia lapseen.
He suhtautuvat siihen kielteisesti, uhmaavat, kapinoivat ja vastustavat. Nämä ovat
sekä Gordonin, että useiden muiden asiantuntijoiden mielestä (esim. Viljamaa
2008, 49) luonnollisia reaktioita taisteltaessa omasta vapaudesta ja päätäntä oikeudesta. Toisissa nuorissa vallankäyttö aiheuttaa inhoa, vihaa ja vastenmielisyyttä. Aggressiivinen käyttäytyminen kuten takaisin iskeminen ja kostaminen ovat
seurausta vallankäytön aiheuttamasta turhautumisesta. Muita negatiivisia reaktioita ovat syytteleminen, kanteleminen, määräily, häviämisen häpeäminen tai vaikkapa liittoutuminen vanhempia vastaan. (Gordon 2004, 251–260.) Samalla tavoin
ovat asiantuntijat kertoneet teoksessaan ”Ihmisen psykologinen kehitys” (Ahonen
32
ym. 2006, 153) tutkija Farringtonin huomanneen, että ankara vallan käyttö on yksi
tekijä, joka voi aiheuttaa nuoressa häiriökäyttäytymistä tai jopa rikollisuutta.
Toisissa nuorissa vallankäytön aiheuttamat negatiiviset tunteet eivät edellisten
tavoin purkaudu ulos vaan kääntyvät pikemminkin sisäänpäin. Tällainen nuori reagoi esimerkiksi valehtelemalla tai piilottamalla tunteensa (Gordon 2004, 255). ”Ihmisen psykologinen kehitys” –teoksessa (Ahonen ym. 2006, 151) on todettu, että
kielteinen vanhemmuus, riitaisuus ja nuoren huono kohtelu voivat aiheuttaa jopa
masennusta tai ahdistusta. Tyypillisimpiä selviämiskeinoja tällaiselle nuorelle on
mielistely ja liehittely. Hän saattaa alistua vallan alle mukautumalla ja tottelemalla
vanhempaa kuuliaisesti. Tämä voi aiheuttaa nuoressa luovuuden kuihtumisen sekä uuden oppimisen ja yrittämisen pelkoa. Hän voi lakata yrittämästä selviytyä
lainkaan todellisuudesta pakenemalla sitä esimerkiksi vetäytymällä, unelmoinnilla
tai taantumisella. (Gordon 2004, 261–264; Viljamaa 2008, 47.)
Vanhemman on hyvä tietää, että on olemassa myös tilanteita, joissa lapsen kanssa ei tule neuvotella. Näitä ovat Merja Hakolan (2014) mukaan esim. jotkin arvoristiriidat ja lapsen terveyttä vaarantavat tekijät. Näissä tilanteissa vanhemman
auktoriteetilla on merkitystä. Hakola kuitenkin muistuttaa, että vaikka kyseisistä
asioista ei neuvotella, on niistä hyvä kuitenkin keskustella ja kuunnella nuorta.
Keskustelu ja kuuntelu ovat tällöin arvostuksen osoittamista ja antaa keskustelun
osapuolille ymmärrystä toisen näkökulmasta. Kun näitä näkemyksiä sanoitetaan ja
pyritään ymmärtämään toista, vältetään virheellisistä tulkinnoista syntyviä ristiriitoja, jotka Hakolan mukaan voivat aiheuttaa ristiriitoja perheessä.
Vallankäytön sijasta Thomas Gordon suosittelee käyttämään neuvottelua ja sopimuksia kasvatuksen tukena (Gordon 2004, 286). Tutkija Sihvosen (2005, 90) mukaan lastenpsykiatri on todennut tutkimukseensa liittyvässä uutisessa (Lama vaikutti lasten mielenterveyteen 2001): "Yksinkertainen rajojen asettaminen ei riitä.
Kielletyn ja sallitun välillä on harmaa alue, ja sen alueella ratkaisut pitäisi neuvotella mieluummin kuin käskeä." Tällainen menettely vahvistaa ja syventää vanhemman ja lapsen välistä suhdetta kun kumpikin osapuoli tekee yhteistyötä yhteisen
tavoitteen saavuttamiseksi. Neuvoteltujen rajojen ja sääntöjen etuna on, että lapsi
on todennäköisemmin motivoituneempi toimimaan sovitulla tavalla silloin, kun hän
on saanut itse osallistua päätöksentekoon. (Gordon 2004, 286, 290, 293.)
33
Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan ole yhtä mieltä siitä, että neuvottelukulttuuri on vallankäyttöä parempi vaihtoehto. Esimerkiksi tutkija Sihvonen (2005, 92) on progradu tutkimuksessaan esittänyt väitteen, että käskemisestä on siirrytty liikaa neuvotteluun. Hän antaa väittämänsä tueksi artikkelin, jossa terveydenhoitaja Eerika
Kivistö (Vanhemmat arkoja pyytämään apua, 2001) on todennut: ”Monissa perheissä lapsen annetaan määrätä liikaa. Lasta ei esimerkiksi käsketä nukkumaan
vaan häneltä kysytään haluaisiko hän mennä nukkumaan... Jos vanhemmat eivät
uskalla tai halua asettaa lapsilleen rajoja niin jossain vaiheessa rajat kuitenkin tulevat vastaan.”
Thomas Gordon huomauttaakin, että neuvottelun perimmäisenä ajatuksena on,
että vanhempi ilmaisee sen avulla omia tunteitaan ja tarpeitaan. Vanhemman ei
myöskään tarvitse hyväksyä kaikkia lapsen valintoja. Toimiva perhe vanhempi ei
siis kysy lapselta ”Tahdotko mennä nukkumaan” ja myönny vastahakoisesti jos
lapsen vastaus on kieltävä, vaan hän kertoo, miksi nukkumaan meneminen on
hänen tarpeidensa kannalta tärkeää. Esimerkiksi: ”Minulla on ongelma ja tahtoisin
pyytää siihen sinun apuasi. Olen hyvin väsynyt ja tahtoisin, että menemme tänään
hieman aikaisemmin nukkumaan.” (Gordon 2004, 57.) Jos vanhemman ja lapsen
tarpeiden välille muodostuu ristiriita, on Gordon sitä varten kehittänyt ”Molemmat
voittavat”-menetelmän.
Molemmat voittavat menetelmässä lapsi ja vanhempi määrittelevät ristiriidan ilmaantuessa ongelman ytimen. Se on tärkeää erottaa ongelman aiheuttamista oireista. (Gordon 2004, 295.) Tämän jälkeen yritetään yhdessä tuottaa siihen ratkaisuvaihtoehtoja. Parhaimmassa tilanteessa vanhempi antaa ensin lapsen yrittää
omia ehdotuksiaan, ennen kuin antaa oman ratkaisuehdotuksensa. Tämän jälkeen
eri vaihtoehtoja arvioidaan ja valitaan niistä paras. Ratkaisun toteuttamisen yhteydessä on tärkeää seurata sen onnistumista. (Gordon 2004, 335–338.)
5.4 Ympäristön muuttaminen
Lapsi tai nuori viettää aikaa monissa erilaisissa toimintaympäristöissä ja nämä
ympäristöt vaihtelevat iän mukaan. Koti on kuitenkin fyysisenä toimintaympäristönä lapselle ja nuorelle tärkein paikka, jossa vietetään ainakin lapsuusiässä ajalli-
34
sestikin eniten aikaa. (Mattila, 2007.) Vaikka Tilastokeskuksen (Cacciatore 2005,
31 mukaan) tekemässä laskelmassa on todettu, että nuoret viettävät huomattavasti ajallisesti enemmän aikaa erimerkiksi ystäviensä seurassa kuin vanhempiensa
kanssa, on kodilla silti esimerkiksi Hughesin (2011, 83) mukaan emotionaalisesti
nuorelle merkittävämpi rooli kasvuympäristönä eräänlaisen ”turvapaikkana” tai ”tukikohtana”. Siksi kotiin nuoren kasvuympäristönä tulee kiinnittää huomiota, sekä
fyysiset, psyykkiset että sosiaaliset puitteet huomioiden.
Ympäristön muuttaminen on yksinkertainen tapa vaikuttaa lapseen kaikissa ikäluokissa. Liian usein ajatellaan, että on nuoren tehtävä sopeutua ympäristöön eikä
toisinpäin (Gordon 2004, 204, 214). Filosofian tohtori Marketta Kyttä (2005, 97) on
sitä mieltä, että lapsiystävällinen ympäristö on lapsen kestävä – se ei ole täynnä
kieltoja eikä rajoituksia muttei myöskään kaikesta pahasta puhdistettu täydellinen
turvapaikka.
Ympäristön monipuolistamista voidaan tarvita esimerkiksi silloin, kun nuori tarvitsee itselleen paikan, jossa voi tehdä melkein mitä tahansa ilman, että mitään menee rikki. Sosiaalisesti ympäristöä voi rikastuttaa ikätovereiden avulla. Nuori tarvitsee mielekästä ja haastavaa puuhaa viihtyäkseen, johon kodissa tulisi olla mahdollisuus. Päinvastoin ympäristön köyhdyttämistä voidaan tarvita esimerkiksi silloin, kun nuoren on tarkoitus rauhoittua. Se käy helposti vähentämällä ulottuvilla
olevia virikkeitä. Vanhempi voi käyttää hyödyksensä lisäksi ympäristön rajoittamista. Yksi tärkeimmistä asioista on luoda ympäristöstä turvallinen paikka nuorelle.
(Gordon 2004, 205–209.)
Toinen keino on yksinkertaistaa ympäristöä. Riittävän yksinkertaisessa ympäristössä nuori kykenee toimimaan itse. (Gordon 2004, 207–209.) Samoin Marketta Kyttä (2005, 99) on sitä mieltä, että ympäristön tulisi siis aktivoida ja tukea
lasta ja nuorta itsenäiseksi ja vastuulliseksi toimijaksi. Merja Hakola (2014) on
huomannut, että joissain tilanteissa perheeseen voi aiheuttaa ristiriitoja se, että
ympäristö ei tue lapsen tai nuoren omaehtoista toimimista. Kun ympäristöä tarkastellaan lapsen näkökulmasta tutkivalla otteella, voidaan ristiriitoihin löytää ratkaisuja. Tämä on erityisen tärkeää pienten lasten perheissä mutta voi mielestäni olla
yhtä lailla tarpeellista jo vanhempien lasten kanssa.
35
6 TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN
6.1 Tutkimusongelmat
Tutkimusongelma on tutkimuksen tarkoitus, eli sen ydin (Hirsjärvi ym. 2013, 137).
Hirsjärven ym. (2013, 138) mukaan tutkimuksen tarkoitus voidaan tyypitellä neljään erilaiseen luokkaan: kartoittaviin, selittäviin, kuvaileviin sekä ennustaviin tutkimustarkoituksiin. Tätä tutkimusta voidaan parhaiten luonnehtia kartoittavana tai
kuvailevana. Kyseiset luokittelut ovat sopivimpia sillä tutkimuksessani on tarkoituksena ”selvittää vähän tunnettua ilmiötä” sekä ”esittää kuvauksia tapahtumista”,
kuten Hirsjärvi ym. (2013, 138) kartoittavaa ja kuvailevaa tutkimustarkoitusta teoksessaan luonnehtivat.
Tutkimuskysymyksenäni on, ”miten Toimiva perhe -menetelmän avulla voidaan
tukea nuoren kotikasvatusta”. Halusin toisin sanoen selvittää sitä, millä tavalla
Toimiva perhe –ohjaajien mielestä kutakin menetelmää tulisi perheessä käyttää,
että se tukisi nuoren kasvatusta. Tätä kysymystä selvittämällä pyrin saamaan tutkimukseni kannalta oleellista tietoa myös siitä, millainen Toimiva perhe -ohjelma
kaiken kaikkiaan on.
6.2 Tutkimuskohde
Tutkimukseni tiedon keruun kohteena olivat Toimiva perhe -koulutuksen saaneet
ja näin Toimiva perhe -ohjaajaksi pätevöityneet henkilöt. Kaiken kaikkiaan näitä
ohjaajia on koulutettu Suomessa noin 1000 henkilöä. Vuosittain heistä noin 10
ohjaajaa järjestää Toimiva perhe –kursseja. Tutkimukseni lähetettiin heistä sähköpostitse 325 Toimiva perhe –ohjaajalle, joista 13 vastasi kyselyyn. (Jattu 2014a,
2014b, 2014c.) Koulutussuunnittelija Sanna Jatun (2014b) mukaan on vaikeaa
arvioida, kuinka paljon Toimiva perhe kurssien järjestämisen määrä on aikojen
kuluessa muuttunut, sillä heillä ei ole asiasta pitemmän ajan seurantaa. Koulutukseen voivat hakeutua monenlaisen koulutustaustan omaavat lasten, nuorten ja
perheiden kanssa työskentelevät ammattilaiset sekä myös muut kasvatusasioista
kiinnostuneet aikuiset. Kurssi on laajuudeltaan viisi opintopistettä ja koostuu en-
36
nakkotehtävistä, kahdesta lähijaksosta sekä välitehtävistä. (Toimiva perhe ohjaajakoulutus.)
Ohjaajakoulutuksen tavoitteena on parantaa osallistujien vuorovaikutustaitoja sekä
oppia ymmärtämään erilaisia vuorovaikutuksen rakenteita, menetelmiä ja periaatteita. Koulutuksessa opitaan lisäksi käyttämään eräänlaisia pedagogisia vuorovaikutustaitojen ohjaamisen ja opettamisen taitoja, jotka ovat pohja Toimiva perhe kurssille hakeutuvien vanhempien ohjaamiselle. (Toimiva perhe -ohjaaja koulutus.)
Tutkimukseni kohderyhmän luonnetta tutkimuskysymykseni kannalta on syytä tarkastella osana tutkimukseni eettisyyden arviointia, jota käsittelen tarkemmin kappaleessa 6.5. Lähtökohtaisesti ihmistieteen tulisi lähestyä tutkimuksen kohdetta
samalla tavalla kuin luonnontieteessäkin (Raatikainen 2004, 12). Tässä tutkimuksessa tavoitteenani on kartoittaa Toimiva perhe -ohjelman sisältöä teini-ikäisten
kasvatuksen tukemisessa sekä kuvailla niitä prosesseja, joita tähän tapahtumaan
liittyy. Näiden tavoitteiden näkökulmasta Toimiva perhe -ohjaajien rooli on mielenkiintoinen. Toisaalta katsottuna he ovat parhaita Toimiva perhe -ohjelman oppien
asiantuntijoita, joten heiltä saatu tieto ohjelman sisältöjen kartoittamiseksi on erittäin merkityksellistä. Toisaalta taas ohjaajat ovat myös osittain Toimiva perhe ohjelman prosessien ilmentymisen väline, sillä he sekä tietoisilla ja tiedostamattomilla toimillaan luovat ohjelmasta juuri sellaisen, millaisena se asiakkaille välittyy.
Näin ollen voidaan todeta, että ohjaajilla on sekä objektiivinen että subjektiivinen
suhde tutkimusongelmaani.
Raatikainen (2004, 12) kuitenkin esittää kirjassaan ajatuksen, että ”ihmistieteille on
ominaista erityinen ymmärtävä lähestymistapa, jossa inhimillisiä toimijoita tutkitaan
jossain mielessä näiden omasta näkökulmasta”. Ei siis ole lainkaan tavatonta, että
sosiaalitieteen tutkimuksissa käytetään hyödyksi objektiivisen tiedon lisäksi myös
subjektiivista tietoa. Tämänkin tutkimuksen tuloksia tulee lukea juuri nämä näkökulmat mielessä pitäen.
37
6.3 Tutkimusmenetelmät
Valitsin tutkimusotteekseni laadullisen tutkimuksen. Tämä siitä syystä, että laadulliselle tutkimukselle on tyypillistä valita tarkoin tutkimuksen kohderyhmä sekä tutkimuksen tiedonkeruun menetelmänä suositaan ihmistä itseään erilaisten mittareiden sijaan. (Hirsjärvi ym. 2013, 164.) Nämä piirteet soveltuvat tämän tutkimuksen
tarkoitukseen parhaiten. On tärkeää huomata, että kuten laadulliselle tutkimukselle
on tyypillistä, tämäkin tutkimus on ainutlaatuinen, joten sen tuloksia tulee tulkita ja
tarkastella sen mukaisesti (Hirsjärvi 2013, 164).
Tilanteissa, joissa halutaan selvittää, mitä ihminen ajattelee tai miksi hän toimii
määrätyllä tavalla, on asiaa järkevää kysyä häneltä. Tällainen kysymiseen perustuva menettelytapa sopii tutkimusmenetelmistä haastatteluun sekä kyselyyn. (Sarajärvi & Tuomi 2002, 74.) Valitsin kyselyn menetelmäkseni siksi, että Toimiva
perhe -ohjaajien tavoittaminen henkilökohtaisesti olisi ollut hyvin haastavaa, sillä
he ovat hajautuneet ympäri Suomea. Kysely on lisäksi tehokas tapa saada tietoa
juuri haluamistani teemoista. Tuomin ja Sarajärven (2002, 75) teoksessa ”Laadullinen tutkimus ja sisällön analyysi” esitetään, että Eskola (1975) määrittelee kyselyn sellaiseksi menettelytavaksi, jossa tiedonantajat itse täyttävät heille esitetyn
kyselylomakkeen”. Minun kyselylomakkeeni lähetettiin Toimiva perhe –ohjaajille
internetin välityksellä.
Tarkemmin kuvaillen valitsin tutkimukseeni toteuttamiseen menetelmän, jota Hirsjärvi ja Remes (2013, 194) kutsuvat avoimeksi, strukturoimattomaksi kyselyksi.
Menetelmä on hyvin perinteinen sekä laadullisessa että toisinaan myös määrällisessä tutkimuksessa. Määrällisessä tutkimuksessa käytetään perinteisesti myös
toista kyselyn muotoa, joka on nimeltään strukturoitukysely. (Sarajärvi & Tuomi
2002, 74.) Syy siihen, miksi tämän tutkimuksen toteuttamiseen strukturoimattoman
kyselyn on se, että strukturoitua kyselyä käytetään usein vain määrällisessä tutkimuksessa sillä se ei tuota käyttökelpoista tietoa tutkimuksessa, jossa ”pyritään
ymmärtämään kohteen laatua, ominaisuuksia ja merkityksiä kokonaisvaltaisesti”
kuten esimerkiksi Jyväskylän yliopisto laadullisen tutkimuksen määrittelee.
38
6.4 Tutkimuksen suorittaminen ja aineiston analysointi
Laadullisen tutkimuksen aineiston analysoinnissa ei ole tavoitteena saada yleispätevää tietoa vaan, kuten Tuomi ja Sarajärvi (2002, 94) toteavat, on tärkeää valita
jokin rajattu ilmiö ja kerrottava siitä kaikki, ”mitä irti saa”. Aineistoni analysointia
ohjaa asetettu tutkimusongelma, joten analysoitavan aineiston jäsentäminen aloitettiin jo aineiston keruuvaiheessa.
Tutkimukseni toteuttamista ohjasi kaksi tärkeää suuntaviivaa. Sillä tutkimuskysymyksenäni on, ”miten Toimiva perhe –ohjelman menetelmien avulla voidaan tukea
teini-ikäisen kasvatusta perheessä” oli ensimmäiseksi siis tärkeää hahmottaa ne
menetelmät joista tietoa haluttiin. Tämä hahmottaminen tapahtui teoria osuuden
kirjoittamisen aikana. Näin ollen valitsin teoria osuudessa keskeiseksi nousseet
menetelmät tutkimukseni teemoiksi ja muotoilin kyselylomakkeen siten, että jokaisen menetelmän käsittelylle oli oma osio. Tutkittavat vastasivat kunkin teeman
avoimeen vastauskenttään. Opastin osallistujia tuomaan vastauksissaan esille
juuri niitä teemoja, jotka heistä alan asiantuntijoina tuntuivat merkityksellisiltä (kartoittaminen). Kannustin erityisesti tuomaan vastauksissa esille esimerkkejä (kuvaileminen).
Toisena suuntaviivana oli laadulliselle tutkimukselle merkityksellinen piirre: ”paljastaa jotain odottamatonta” (kts. Hirsjärvi 2013, 164). Tutkimuksen luonteen kannalta
oli tärkeää, että minä en tutkijana määrää sitä, mikä on tärkeää. Näin ollen opastin
tutkimukseen osallistuvia tuomaan esiin juuri niitä teemoja, jotka heistä tuntuivat
merkityksellisiltä. Näitä suuntaviivoja noudattaen sain kerättyä aineiston, jossa
käsiteltiin juuri niitä teemoja, jotka ovat tutkimukseni kannalta tärkeitä mutta yhtä
lailla myös juuri niitä sisältöjä, jotka tutkimukseni kohderyhmän mielestä ovat tärkeitä.
Saatuani vastaukset tulostin aineistoni paperille ja luin aineiston useaan kertaa
läpi. Tämä jälkeen korostin tekstistä juuri ne vastaukset, jotka vastasivat tutkimuskysymykseeni. Huomasin, että aineistossani oli paljon vastauksia, joita oli arvellutkin tutkimukseni kautta saavani. Kuitenkin, löysin myös useita yllättäviäkin löydöksiä. Jaoin saamani vastaukset aihealueittain ja kirjoitin ne auki niin, että käsittelin
39
erityisesti niitä vastauksia, jotka ilmenivät vastauksissa useimmin sekä toin näiden
vastauksien suhteen poikkeavia ilmentymiä esille.
6.5 Tutkimuksen eettisyyden ja luotettavuuden arviointi
Luotettavuus. Tutkimustulosten luotettavuuden kannalta on tärkeää arvioida tutkimuksen reliaabelius. Reliaabelius tarkoittaa tutkimuksen toistettavuutta. (Hirsjärvi
ym. 2013, 231.) Jotta tämä tutkimus olisi reliaabeli, olen aineiston analysoinnin
vaiheessa korostanut niitä teemoja, jotka ilmenevät tutkimusaineistossani useimmin. Näin tehden vältän tuomasta esille sattumanvaraisia tuloksia. Kuitenkin, on
muistettava, että laadullinen tutkimus on aina luonteeltaan ainutlaatuinen (Hirsjärvi
ym. 2013, 164), joten on merkityksellistä tuoda esille myös niitä teemoja, jotka
esiintyvät yksin tai useimmin toistuvista teemoista poiketen. Tuodakseni näitä molempia tarkoituksen mukaisesti esille, olen tutkimustuloksissani aina tuonut esille
sen, kuinka usein kyseinen vastaus toistui aineistossani. Omana mielipiteenäni
kuitenkin haluan mainita, että laadullisen tutkimuksen toistettavuus on aina viitteellinen.
Tutkimuksen validius tarkoittaa sen pätevyyttä. Toisin sanoen, on tutkimuksen aineiston keruun jälkeen arvioitava sitä onko ”mitattu” juuri sitä, mitä oli tarkoituskin.
Tutkimukseni validiutta voi heikentää esimerkiksi se, jos kyselyyni vastaajat ovat
tulkinneet kysymyksen eri tavalla kuin minä niitä analysoidessa. (Hirsjärvi 2013,
231.) On omasta mielestäni erittäin vaikeaa, jollei jopa mahdotonta, arvioida luotettavasti sitä, olemmeko vastaajien kanssa ymmärtäneet asiat samalla tavalla.
Useat Hirsjärven ym. (2013, 232) teoksessa mainitut muutkin tutkijat, kuten Wolcott (1995) sekä Holstein ja Gubrium (1995,9) ovat samaa mieltä, että laadullisessa tutkimuksessa käsite validius on epäselvä. Kuitenkin tämän tutkimuksen tuottaman aineiston perusteella olen pyrkinyt validiuteen esimerkiksi sillä tavalla, että
en ole tutkimuksessani käyttänyt sellaisia vastauksia, joissa olen selvästi huomannut, ettei vastaaja ole ymmärtänyt kysymystäni oikein. Tällaisia tapauksia oli aineistossani yksi.
Eettisyys. Tutkimuksen tekemiselle on asetettu eettisiä vaatimuksia, jotka esitellään Hirsjärven ym. teoksessa (2013, 26–27). Ensimmäisenä vaatimuksena on,
40
että toisen kirjoittamaa tekstiä ei saa plagioida. Tämän vaatimuksen toteutumiseksi olen tekstissäni merkinnyt käyttämäni lähdeviitteet huolellisesti sekä toistanut ne
lähdeluettelossa. Tämä tutkimus tarkistetaan urkund -järjestelmässä, jonka myös
Seinäjoen ammattikorkeakoulu on ottanut käyttöönsä plagioinnin estämiseksi
(Seinäjoen korkeakoulukirjasto 2009).
Tutkimuksen tuloksia ei myöskään tule eettisten vaatimusten mukaan kaunistella
eikä sepittää. Sen vuoksi tässä tutkimuksessa esitettyjen tulosten vahvistamiseksi
olen useassa kohdassa analysointia esittänyt omasanaisen analysoinnin tueksi
suoria lainauksia tutkimusaineistosta. Nämä lainaukset on esitetty kirjaimellisesti
niin, kuin ne aineistossa lukevat, jopa kirjoitusvirheineen. Näin tutkimukseni lukijat
voivat olla vakuuttuneita siitä, että tulokset pohjautuvat todelliseen aineistooni.
Myös tutkimuksessa huolellisesti esitetyt ja perustellut tutkimuksen tekemisen
taustatiedot ovat osa tutkimukseni eettisyyttä.
Yhtenä kriteerinä tutkimukseni eettisyydelle voidaan pitää myös sitä, että tutkimukseni kohdehenkilöt eivät ole tunnistettavissa. Pyyntö kyselyyn osallistumisesta
lähetettiin ohjaajille organisaation yhteyshenkilön kautta. Kyselyssänikään ei pyydetty mitään henkilö- tai yhteystietoja. Tällöin ohjaajien yhteystiedot eivät tulleet
minun tietooni missään vaiheessa.
41
7 TUTKIMUSTULOKSET
Jaoin kyselylomakkeeni viiteen teemaan sen perusteella, että ne ovat keskeisiä
menetelmiä Toimiva perhe –ohjelmassa. Käsittelen tutkimukseni tuloksia näiden
teemojen kautta.
7.1 Taustatiedot
Tutkimukseni tiedon keruun kohteena olivat Toimiva perhe -ohjaajan koulutuksen
saaneet ympäri Suomen. Kyselyyni vastasi yhteensä 13 ohjaajaa, joista kaikki olivat naisia. Vastaajat olivat iältään 43–65-vuotiaita ja vastaajien keskimääräinen ikä
oli 52,8 vuotta. Tutkimukseen osallistuneet olivat saaneet Toimiva perhe -ohjaajan
koulutuksen 5-25 vuotta, keskimäärin 12,9 vuotta, sitten ja toimineet sen jälkeen
ohjaajina vaihtelevalla aktiivisuudella. Vain yksi vastaaja ilmoitti, ettei ole vielä
koskaan koulutuksen saamisen jälkeen toiminut ohjaajana käytännössä.
Vastaajat olivat toteuttaneet koulutuksen oppeja hyvin vaihtelevissa ympäristöissä
ja monenlaisten asiakkaiden parissa. Suurin osa toteutti tai oli aiemmin toteuttanut
menetelmiä suoraan tutkimukseni kohderyhmän, eli nuorten ja heidän perheidensä
kanssa. Osa taas toteutti tai oli toteuttanut ohjelmaa muiden lasten, nuorten ja
perheiden kanssa työskentelevien ammatillisen osaamisen tueksi. Monet ohjaajat
olivat toimineet Toimiva perhe ohjaajina useammassa kuin vain yhdessä työympäristössä.
42
Lastensuojelun avohuolto
Kirjastot
Kansalais- ja työväenopistot
Järjestöt ja hankkeet
Koulut
Vanhempainyhdistykset ja -ryhmät
Nuorisotyö
Seurakunnat ja kirkot
0
1
2
3
4
5
Kuvio 1. Kohderyhmän kanssa toimineet Toimiva perhe -ohjaajat
Lisäksi yksi vastaaja ilmoitti työskennelleensä Toimiva perhe -ohjaajien kouluttajana. Yksi oli työskennellyt lasten ja nuorten kanssa työskentelevien työnohjauksessa sekä koulutuksissa sekä yksi alalle opiskelevien parissa.
7.2 Persoonallinen vanhemmuus
Vanhempi omalla tavallaan. Toimivan perheen lähtökohtana on, että vanhempi
tiedostaa omat tarpeensa ja hyväksyy olevansa erillinen persoona lapseensa nähden (Gordon 2004, 33). Tähän teemaan seitsemästä vastaajasta neljä Toimiva
perhe ohjaajaa toi esille, että tärkeää persoonallisessa vanhemmuudessa on löytää oma tapansa toimia vanhempana ja tunnistaa sekä hyväksyä erilaisuus niin
perheenä kuin yksilöinäkin. Kasvatusmenetelmiä ei tule soveltaa liian kirjaimellisesti vaan siten kuin ne juuri kyseisessä perheessä tuntuvat toimivilta. Näiden erilaisten tapojen tunnistaminen vaatii vastaajien mukaan kuuntelemisen taitoa.
Olennaista on kuunnella itseään ja toista. Menetelmiä ei pidä toteuttaa
vain menetelminä vaan ohjaan miettimään omaa tapaa olla vanhempi.
(V6)
Jokainen perhe yksilö ja jokaisella perheellä erityiset voimavarat ja taito eri tilanteissa. Ne pitää ottaa esille ja käyttöön.(V9)
43
Persoonallisen soveltamisen ohella yksi vastaajista korosti sitä, että Toimiva perhe
-menetelmien on hyvä olla silti riittävän konkreettisia, että vanhempi kykenee tarttumaan niihin.
Toimiva perhe rohkaisee vanhemmuuteen. On helpompi toimia vanhempana kun avuksi tarjotaa konkreettisia työkaluja. (V3)
Vanhemman tulisi reflektoida itseään. Thomas Gordonin (2004, 33) mukaan on
tärkeää, että vanhempi tunnistaa oman persoonallisuutensa ja sen merkityksen
kasvatustyössä. Toimiva perhe ohjaajien vastauksissa nousi tärkeänä esille oman
itsensä tutkiskelun teema vanhemmuudessa. Seitsemästä vastaajasta kolme toi
tätä teemaa esille. On reflektoitava itseään riittävän hyvin, jotta voisi kehittyä kasvattajana ja toimia aidosti persoonallisena vanhempana. Erityisen tärkeää on tarkastella omia arvojaan, tunteitaan ja tarpeitaan sekä tunnistaa oma tapansa tulkita
ja reagoida kasvatukseen liittyvissä tilanteissa.
Yksi vastaaja sanoitti sitä, että itsensä reflektointi on omalta osaltaan vastuunottamista omasta itsestään. Vastuun ottaminen ei onnistu jos vanhempi ei tiedosta ja
tunnista omia toimintatapojaan.
Painotan vanhemmuuden lähtevän itsestä eli ensin pitää olla itsellä
asiat kunnossa, arvot mietitty. Sen jälkeen on helpompi olla kasvattajana, kun omat arvot ovat selvillä. (V7)
Kannustan vanhempia omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamiseen,
niiden kuunteluun, hyväksymiseen ja niistä vastuun ottamiseen. Jokaisella vanhemmalla on oma tapansa tulkita tilanteita ja reagoida niihin. Näiden omien tapojen tunnistaminen auttaa vastuun ottoa itsestä.
(V12)
Esimerkki nuorelle. Essi Juvakka (2005, 23) toteaa, että kun vanhemman hyväksyy omat puutteensa ihmisenä, voi hän välttää asettamasta lapselleen liian suuria
paineita ”olla täydellinen”. Tässä tutkimuksessa muutama vastaaja toi esille, että
persoonallinen vanhemmuus ja avoin vuorovaikutus toimivat nuorelle esimerkkinä
siitä, miten avointa vuorovaikutusta ylläpidetään ja toisaalta antaa hyväksynnän
hänelle vanhemman mallin mukaisesti luvan olla aito itsensä. Kaksi vastaajaa korosti erityisesti sitä, että avoimuuden tärkein lähtökohta on vanhemman esimerkki.
44
Korostan avoimmuutta ja vuorovaikutuskanavien aukipitämistä. Nämä
lähtevät vanhemman omasta esimerkistä, ei siten että niitä vaaditaan
lapselta. Eli vanhempi itse on kaiken lähtökohta. Toista ihmistä ei voi
muuttaa. (V7)
(Omien tapojen tunnistaminen) antaa myös luvan nuorelle olla yksilöllinen. Vanhempi, joka hyväksyy itsensä, tarpeensa ja tunteensa, on
myös avoimempi nuorelleen. (V12)
7.3 Hyväksyvä viestintä ja aktiivinen kuuntelu
Edistää kasvatukselle otollista ilmapiiriä. Vastaajien mukaan hyväksyvä viestintä ja aktiivinen kuuntelu edistävät kodissa ilmapiiriä, joka tukee kasvatustyön onnistumista. Käytännössä hyväksyvä viestintä ja kuuntelu antavat nuorelle kokemuksen siitä, että omien tunteiden ja tarpeiden ilmaisu on perheessä turvallista ja
sallittua. Tällaiseen ilmapiiriin kuuluu perheen jäsenten keskinäinen luottamus ja
kunnioitus. Hyväksynnän ilmaiseminen on nuorelle osoitus siitä, että on arvokas
omana itsenään.
Tunteiden ja tarpeiden ilmaisu turvallisessa ja sallivasta ilmapiirissä lisää luottamusta ja kunnioitusta. (V1)
Niiden avulla voi luoda ja ylläpitää kasvatukselle otollista ilmapiiriä;
rauhallisuuttaa ja luottamusta siitä, että tulee kuulluksi, on arvokas
jne. (V2)
Sekä Gordon (2004, 97), että muutkin asiantuntijat (mm. Viljamaa 2008, 39; Blumberg ym. 2011, Anderssonin, 8 mukaan) korostavat luottamuksen ja sitä kautta
syntyvän turvallisuuden tunteen olevan merkityksellistä perheessä. Sen avulla voidaan, kuten tutkimukseni osallistujatkin ovat korostaneet, luoda ilmapiiri, jossa on
sallittua ilmaista omia sisimpiä tunteitaan.
Kuunteleminen oleellinen osa hyväksynnän osoittamista. Erityisesti kuuntelun
merkitystä nuoren kasvatuksessa pidettiin vastaajien mielestä tärkeänä. Thomas
Gordonin (2004, 90) mukaan aktiivinen kuuntelu tarkoittaa, että viestin vastaanottaja pyrkii todella ymmärtämään viestijän sanoman. Johdonmukaisesti tätä menetelmää käyttämällä vanhempi osoittaa nuorelle empatiaa sekä ymmärrystä (Gor-
45
don 2004, 92). Kuunteleminen oli vastaajienkin mielestä oleellinen osa hyväksyvää viestintää perheessä. Kuuntelemalla nuorta edistettiin positiivista vuorovaikutusta, joka taas vaikuttaa myönteisesti vanhemman ja lapsen väliseen kanssakäymiseen perheessä.
Kuunteleminen lisää positiivistä vuorovaikutusta ja positiivinen vuorovaikutus laajentaa yhteistoiminnan aluetta. (H3)
Kuuntelemisella sinänsä on vastaajien mukaan muitakin psykologisesti positiivisia
vaikutuksia nuoreen. Eräs vastaajista huomautti kuuntelemisen olevan jo itsessään yksi ihmisen perustarpeita. Lisäksi kuulluksi tulemisen kokeminen vahvistaa
nuoren itsetuntoa sillä se on tapa osoittaa nuorelle, että hän on tärkeä. Jos lasta ei
kuulla, voi se pahimmillaan nujertaa nuoren itsetunnon. (Blumberg ym. 2011, Anderssonin, 2 mukaan.)
Toimivassa perheessä korostetaan kuuntelemisen merkitystä ja käsitykseni mukaan kuulluksi tuleminen on nuoren (jos toki vanhemmankin) keskeisiä tarpeita... Kuulluksi tuleminen vahvistaa nuoren itsetuntoa (ajatuksena: Minua kuunnellaan olen siis tärkeä ihminen). (H3)
Kuunteleminen tärkeää haastavissa kasvatustilanteissa. Toimiva perhe ohjelmaan kuuluvassa ”Molemmat voittavat” -menetelmässä tarkoituksen on ristiriitatilanteen kohdatessa saada aikaan ratkaisu, joka miellyttää molempia osapuolia. Tämä vaatii pysähtymistä asian äärelle ja aluksi on pyrittävä tunnistamaan ongelman ydin sen oireista. Tämä vaatii dialogista vuorovaikutusta, molemmin puolista neuvottelua ja kuuntelemista. (Gordon 2004, 295.) Kahden vastaajan mielestä
kuuntelemisen toteutumiseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota haastavissa kasvatustilanteissa. Kun tilanne on jännittynyt, voi kuuntelemisen merkitys unohtua. Tämä taas voi omalta osaltaan ruokkia riitojen syntymistä. Vanhemman olisi tärkeää
muistaa, että ristiriitatilanteessakin nuorta voi todella kuunnella ja näin edistää
vuorovaikutuksen onnistumista.
Eräs vastaajista muistutti, että nuorella on useasti paljon sanottavaa ja ristiriitatilanteissakin vanhemman tulisi kuunnella nuorta niin kauan, että hän on saanut
sanottua kaiken sanottavansa. Aktiivisen kuuntelun periaatteiden mukaisesti, vanhemman ei tule keskeyttää nuorta vaan osoittaa tälle kuulevansa häntä. Vasta sen
jälkeen voidaan alkaa selvittää todellista ristiriidan ydintä.
46
Jos vanhempi kykenee vaikeassakin tilanteessa aidosti kuulemaan
nuorta vuorovaikutuksella on paremmat edellytykset onnistua. (V3)
Vaikeinta on vanhempien oivaltaa että nuorta voi itse asiassa ihan oikeasti kuunnella. Jännitteisissä tilanteissa ajatus helposti unohtuu. Tilanteet muuttuvat niin helposti riitelyksi. (V6)
Teini.ikäiseltä tulee juttua kun malttaa kuunnella niin pitkään että hänellä ei ole enää mitään sanottavaa. Ei saa keskeyttää vaan korkeintaan myötäillä. Ristiriidat käsitellään sen jälkeen. (V9)
Toimiva perhe -ohjelman mukaisesti, kun vanhempi kuuntelee nuorta ja näin osoittaa hänelle tämä olevan tärkeä, on todennäköisempää, että nuorikin haluaa tarvittaessa kuunnella vanhempaa (Gordon 2004, 94–95). Tämä luo hyvät edellytykset
ristiriitojen selvittämiselle ja muutenkin toimivammalle vuorovaikutussuhteelle jatkossa.
Kuunteleminen on hyvä tapa varmistua siitä, että myös nuori on halukas kuuntelemaan. Kilpaa huutaminen ei vie asioita eteenpäin lainkaan. (V12)
Hyväksyvän ja torjuvan viestinnän tunnistaminen. Hyväksyvän viestinnän lähtökohtana on, että vanhempi tiedostaa millainen viestintä on todellisuudessa hyväksyvää ja mikä torjuvaa (Gordon 2004, 73). Tämä vaatii, kuten persoonallisen
vanhemmuudenkin menetelmässä, itsensä ja omien toimintatapojensa reflektointia. Eräs Toimiva perhe ohjaaja kertoi, että oli itse toteuttanut reflektointia oman
työnsä tukena nuorten parissa.
Aktiivisen (itseni) kuuntelun tuloksena olen osannut ilmaista asioitani,
tunteitani toisille, nuorille kaunimmin kuin mutten. (V12)
Eräs toinen ohjaaja kertoi esimerkin, jossa oli auttanut kurssillaan käyvää äitiä
käyttämään oman viestintänsä reflektointia hyödyksi. Tilanteesta erityisen haastavaa teki se, että tyttären ja äidin välillä ei ollut enää lainkaan sanallista vuorovaikutusta. Ensin äidin oli pohdittava, millaisia viestejä tyttärelleen lähettää ja toisaalta,
millaista viestiä hänen tyttärensä välittää eleillään ja teoillaan. Verbaalisten viestien lisäksi äidin oli siis reflektoitava myös non-verbaalisia viestejä. Oppimalla ym-
47
märtämään näiden viestien sisältöä äiti löysi lopulta tavan, jolla sai vuorovaikutusta aikaiseksi tyttärensä kanssa.
Eräällä äidillä oli murkkutytär, joka ei ollut puhunut äidille kahteen vuoteen ja poistui huoneesta, jos äiti tuli sinne. Puhuimme paljon, mitä on
hyväksyntä, toisen ihmisen ehdoton hyväksyminen ja mitä aktiivinen
kuuntelu vaatii silloin, kun toinen ei sano mitään, eli mitä silloin kuunnellaan. Äidin tuli kuunnella tyttären (käytöksen) viestiä sekä omia tunteitaan. Hän tuli tulokseen, että tytär vastustaa häntä, koska hän nalkuttaa ja ei hyväksy häntä (mm. ulkonäköä). Itsen kuuntelu toi esiin
sen, että äiti tajusi nalkutuksellaan haluavansa yhteyttä tyttäreen, koska rakastaa tätä. Eli dekonstruoimme, purimme käytöksen viestin ja
nalkutuksen viestin. Pyysin äitiä kokeilemaan vastaamaan tyttären
viestiin ("hyväksy minut, tykkää minusta") ja sanomaan ääneen omat
tunteensa ("haluan yhteyttä koska tykkään") sekä pyytämään anteeksi
huonoa käytöstään. Seur. kurssikerralla äiti loisti aurinkona. Tytär puhuu hänelle, vielä lyhyesti, mutta puhuu. (V7)
7.4 Rajojen asettaminen
Rajat yhdessä sovittuja. Thomas Gordonin (2004, 228) mukaan lapselle ja nuorelle tulee opettaa sisäistä kontrollia. Tämä edellyttää, että perheessä neuvotellaan ja keskustelaan rajojen asettamisesta niin, että nuori saa itse osallistua niiden
laadintaan. Tähän teemaan vastasi kaikesta 13 osallistujasta 8 ja heistä 6 korosti
vastauksissaan sitä, että rajojen tulee olla yhdessä sovittuja. Vastaajien mukaan
tämä välitti arvostusta ja kunnioitusta nuorta kohtaan.
Murkku kaipaa rajoja, koska ne kertovat rakkaudesta. Mutta ei mitä
tahansa rajoja, vaan yhdessä päätettyjä ja joustavia iän sekä tilanteiden myötä. Tämä vaatii vanhemmilta nuoren kunnioittamista, hyväksymistä. (V7)
Tarpeettomista rajoista tulee pyrkiä eroon. Eräs vastaajista toi esille Toimiva
perhe -ohjelman mukaista ajatusta siitä, että erittäin hyvin toimivassa vuorovaikutuksessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa keinotekoisesti asetettuja rajoja ei
enää tarvita ollenkaan. Tarpeettomista rajoista eroon pyrkiminen nuoruusiässä
vahvistaa nuoren omaa sisäistä rajojen asettelutaitoaan, jota hän itsenäisessä aikuiselämässä tarvitsee. Toinen vastaaja kertoi oman havaintonsa siitä, miten liian
tiukat rajat eivät anna nuorelle tätä mahdollisuutta oppia itsenäistä vastuuta.
48
Itse haluan ajatella että parhaimmillaan hyvä ja toimiva vuorovaikutus
voi johtaa tilanteeseen ettei keinotekoisesti edes tarvitse rajoja asettaa. Nuorella on itsellään itseluottamusta ja älliä niin että hän osaa itse
myös asettaa omia rajojaan. (V6)
Tai sitten luodaan sellainen kontrollikoneisto, jonka pyörittämiseen
uupuvat kaikki, eikä nuori opi ottamaan itsestään vastuuta, eikä saa
mahdollisuutta ansaita luottamusta vanhempien taholta pikkuhiljaa.
(V12)
Välttämättömissä asioissa rajat on oltava. Vastaajat ovat kuitenkin sitä mieltä,
että usein jonkinlaisia rajoja tarvitaan. Ne ovat nuorelle viesti rakastamisesta ja
välittämisestä. Neljä vastaajista painotti sitä, että rajoja tarvitaan ainakin tilanteessa, jossa on kyse nuoren turvallisuudesta. Eräs vastaaja kiteytti oman näkemyksensä tarpeellisesta rajojen asettamisesta hyvin kolmeen teemaan: moraaliset,
terveydelliset ja hengenvaaralliset asiat. Hän huomautti, että näissä asioissa rajojen asettaminen tärkeää aikuistenkin maailmassa.
Tietyt rajat ovat pitäviä, vaikka nuori niitä vastustaisikin (itse esitän
kolmea: moraaliset, terveydelliset ja hengenvaaralliset asiat - näissä
raja on ehdoton, kaiken ikäisille, myös aikuisille). (V7)
Seuraus suhteessa tekoon. Kaksi vastaajista puhui myös rajojen rikkomisen
seuraamusten asettamisesta. Molempien mielestä niiden tuli olla suhteutettuja itse
tekoon eikä niitä voi asetella mielivaltaisesti. Eräs vastaaja kertoi, että oli omassa
perheessään havainnut lapsen ja nuoren ajattelun voivan olla toisinaan jopa hyvin
ehdotonta, jolloin vanhemman on seuraamisten tiukentamisen sijaan jopa lieventää heidän itse itselleen asettamia seuraamuksia.
7.5 Ristiriidat ja ”molemmat voittavat”-menetelmä
Hyväksynnän rajan arviointi. Thomas Gordonin Toimiva perhe opastaa, että
vanhemman tulisi ristiriitatilanteessa miettiä, miten lapsen tai nuoren negatiivisesti
koettu käytös todella vaikuttaa vanhempaan. Toisinaan vanhempi voi havahtua
huomaamaan, että lapsen käytöksellä ei varsinaisesti olekaan tällaisia vaikutuksia.
Yksi vastaajista toi tätä ajatusta esille vastauksessaan ja neuvoi, että tällöin van-
49
hemman on syytä pohtia oman hyväksymisensä rajaa. Näin tehden hän voi välttyä
ristiriidan syntymiseltä.
On tilanteita, joissa nuoren käytös häiritsee aikuista mutta ei muita
nuoria tai perheenjäseniä. Silloin on syytä tarkistaa omaa hyväksymisrajaa ja harkita voisiko muuttaa omaa asennettaan tai keksiä uusia
ratkaisuja tilanteeseen. (V1)
”Molemmat voittavat” –menetelmä on kompromissia parempi. On kuitenkin
tilanteita, joissa kahden ihmisen, lapsen ja vanhemman, tarpeet ovat selkeästi ristiriidassa keskenään. Tällöin Thomas Gordon suosittelee käyttämään nk. ”Molemmat voittavat”-menetelmää, joka on kompromissiin verrattuna parempi vaihtoehto. Sen tavoitteena on löytää yhdessä ratkaisu, joka todella miellyttää kumpaakin osapuolta.
Molemmat voittavat on parempi kuin kompromissi, missä toinen luopuu, myöntyy pitkin hampain. (V13)
Rohkeus ”luovuttaa valtaa” nuorelle. Yksi Toimiva perhe ohjaaja pohti vastauksissaan sitä, että toisinaan tällaisessa neuvottelumenetelmässä vanhemmille saattaa olla haastavaa luovuttaa nuorelle tasavertaisesti valtaa päätöksenteossa.
Vanhempi saattaa kokea, että on hänen velvollisuutensa kasvattajana tehdä yksipuolisia päätöksiä. Thomas Gordon kuitenkin rohkaisee tähän ja muistuttaa, että
mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä todennäköisempää on, että vanhemman yksipuolinen vallankäyttö ei enää tehoakaan nuoreen.
Joskus vanhemmat pelkäävät "luovuttaa valtaa" lapsille, neuvottelemalla asioista yhdessä ja etsimällä yhteistä ratkaisua ongelmiin. Koetaan, että vanhemmuus velvoittaa päättämään kaikki asiat yksin.
(V12)
”Molemmat voittavat” –menetelmää voi harjoitella ja soveltaa. Menetelmän
käyttö vaatii usean Toimiva perhe -ohjaajan mielestä harjoittelua. Kaksi vastaajaa
korosti, että erityisesti nuorelle molemmat voittavat -menetelmän käyttö voi olla
haastavaa, sillä se vaatii taitavaa omien tarpeiden tutkimista. Nämä tarpeet saattavat toisinaan olla nuorelle itselleenkin epäselviä. Tällöin vanhemman tuki ja apu
on tärkeää. Menetelmän kokeileminen ja käyttäminen harjaannuttaa taitoa.
50
Molemmat voittaa menetelmässä kannustan pysähtymään rauhassa
miettimään aidosti tarpeita. Tämä näyttää olevan nuorille usein vaikeaa, kun ei oikein tiedä mitä haluaa. Mutta nuori kykenee fiksuun ajatteluun, jos hän saa kokea että hänet otetaan tosissaan ja hänen ajatuksiaan ja toiveitaan kuunnellaan. (V6)
Tämä vaatii osaavaa kuuntelua, eli se lähtee vanhemmasta. Sekä taitavaa kysymysten tekemistä ja aitoa kuuntelua. Kun niitä kehittää,
loppu sujuu. (V7)
Eräs vastaajista muistutti, että menetelmän käytössä on kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse ongelman tarkastelemisesta useammasta eri näkökulmasta ja sitä
kautta parempien ratkaisujen löytämisestä. Menetelmän noudattaminen orjallisesti
ei siis aina välttämätöntä jos tämän perusajatuksen hallitsee.
Jo pelkästään se, että ongelmia uskalletaan katsoa useammasta näkökulmasta, voi auttaa löytämään parempia ratkaisuja, vaikkei menetelmää orjallisesti noudatettaisikaan. (V12)
Oikein kuulemisen tarkistaminen. Hakola (2014) on todennut, väärin käsitykset
voivat aiheuttaa ristiriitoja perheessä. Tämän seikan toi esille myös yksi Toimiva
perhe –ohjaaja. Hän on sitä mieltä, että keskustelun yhteydessä on tärkeää tarkistaa, että on kuullut, ja toisin sanoen, ymmärtänyt puhujan viestin oikein. Näin voidaan välttyä väärinkäsityksistä syntyviltä ristiriidoilta.
Sen oikein kuuleminen mitä toinen sanoo, tarkistettuna… Oikein kuulluksitulo ja aktiivinen kuuntelu ovat avaimia realistiseen ja rakastavaan kohtaamiseen. (V13)
7.6 Ympäristön muuttaminen
Elinympäristön tulisi muuttua iän ja tilanteen mukaan. Toimivassa perheessä
korostetaan, että ympäristön muuttaminen lapselle ja nuorelle toimivammaksi tukee nuoren omatoimisuutta ja itsetuntoa. Ympäristöä voidaan rikastaa ja köyhdyttää tarpeen mukaan niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin psyykkisestikin. (Gordon
2004, 204–209.) Seitsemästä vastaajasta kaksi Toimiva perhe ohjaajaa toi tutkimuksessani esille, että vaatimukset elinympäristölle muuttuvat iän ja tilanteen mu-
51
kaan. Ympäristössä pitää olla monenlaisia toiminta mahdollisuuksia, kuten tila
kohtaamiselle ja jakamiselle sekä tila yksityisyydelle ja salaisuudelle.
Voimakkaiden tunnekuohujen vallitessa on tärkeää että nuorella on
paikka missä rauhoittua ja koota itsensä. Toisaalta paikka yksityisyydelle ja salaisuuksille ja toisaalta mahdollisuus kohtaamiseen ja jakamiseen. (V1)
Nuoruusiässä elinympäristö laajenee. Kaksi vastaajaa toi esille sitä, että teiniiässä nuoren ympäristö yleensä laajenee ja kasvaa. Tällöin vanhempi voi mahdollisuuksiensa mukaan vaikuttaa myös muuhun nuoren lähiympäristöön kodin lisäksi. Yksi vastaajista kertoi, että toisinaan voi olla tarpeellista esimerkiksi vaihtaa
asuinympäristöä tai aloittaa esimerkiksi mielekäs harrastus. Toinen ohjaaja kertoi,
miten omassa työssään kannustaa vanhempia verkostoitumaan nuoren asuinympäristössä muiden vanhempien kanssa. Tämä voi helpottaa käytännön järjestelyjä
sekä edistää nuoren turvallisuutta jos voidaan esimerkiksi sopia kaikille nuorille
yhteisistä säännöistä ja tarkistaa, missä nuori kulloinkin liikkuu.
Tähän varmaan liittyy se, että kannustan vanhempia rakentamaan vahempien verkostoja, jotta voidaan yhdessä paremmin pysyä kartalla,
mitä on nuorten kanssa millonkin menossa. Hyvä on tarkistaa yökyläilyt yms. vanhempien kesken ja sopia tarvittaessa yhteisiä sääntöjä
elämiseen. Uskon vahvasti, että ainakin päihdekäyttäytymiseen on tällä hyvä vaikutus. (V12)
52
8 JOHTOPÄÄTÖKSET
Tutkimukseni teoriaosuudessa tehtyjen havaintojen sekä tutkimukseni tulosten
perusteella voidaan todeta, että Thomas Gordonin Toimiva perhe –ohjelmaa käytetään nuoren kotikasvatuksen tukemiseen, voidaan siitä erottaa selkeitä, tavoitteellisia vaiheita. Kaikki alkaa itsetietoisuuden lisääntymisellä, jota seuraa itsetunnon kasvu. Tämän avulla päästää tilaan, jossa kasvatukselle ideaali avoin vuorovaikutus ja luottamus toteutuvat. Vasta näiden vaiheiden jälkeen voidaan siirtyä
varsinaiseen kasvatuksen vaiheeseen, jossa nuoren ja vanhemman aito demokraattinen toiminta aktualisoituu. On tärkeää huomata, että nämä vaiheet eivät
aina etene lineraalisesti vaan ne tulee ymmärtää eräänlaisena pyramidi-mallina,
joiden päälle aina seuraava vaihe on mahdollista rakentaa. Vaiheet koskevat molempia, sekä nuorta että vanhempaa.
Demokraattinen
kasvatus
Avoin vuorovaikutus, luottamus
Itsetunto
Itsetietoisuus
Kuva 2. Demokraattisen kasvatuksen pyramidi
53
Tutkimukseni tuloksista voidaan yleisesti todeta, että Toimiva perhe -ohjelmaa toteutetaan hyvin moninaisissa työympäristöissä ja moninaisilla tavoilla. Osa tutkimukseeni osallistuneista ohjaajista toteutti ohjelmaa oman työnsä ohessa ikään
kuin työnsä välineenä, kun taas osa järjesti varsinaisia Toimiva perhe -kursseja
erilaisille kohderyhmille. Koulutuksen saaneet tukivat teini-ikäisen kasvatusta välittömästi kohderyhmän kanssa työskentelemällä tai välillisesti muiden alan toimijoiden kautta.
Vaihe 1. Itsetietoisuus. Tutkimuksessani korostui erityisesti vanhemman ja nuoren oman ainutlaatuisuuden huomaaminen ja huomioiminen kasvatustyössä. Tämä on Gordonin kasvatusnäkemyksen ydintä, sillä hän kannustaa vanhempia
avoimeen omien tarpeiden, tunteiden ja toimintatapojen ilmaisemiseen (Gordon
2004, 33). Sanalla sanoen puhutaan reflektoinnista. Tutkimukseni Toimiva perhe –
ohjaajat veivät tätä ajatusta vielä pidemmälle toteamalla, että oman persoonallisuuden löytäminen ja ilmaiseminen eivät ole vain tämän menetelmän toteuttamista
vaan se on myös tapa toteuttaa Toimiva perhe –menetelmiä. Tämä tarkoittaa, että
kutakin menetelmää tulee soveltaa vanhemmalle, ja laajemmin koko perheelle,
sopivalla tavalla. Tämän lisäksi tutkimukseni pohjalta voidaan todeta, että on siitä
huolimatta tärkeää, että menetelmät ovat riittävän konkreettisia, jotta vanhempi
kykenee tarttumaan niihin. Voidaan todeta, että menetelmien tarkoituksena on olla
vanhemmille ”jotain kättä pidempää.”
Tutkimukseni yksi mielenkiintoisimmista löydöksistä onkin siis se, että Toimiva
perhe –ohjaajat kannustivat vanhempia reflektoimaan itseään. Sen tarkoituksena
on paitsi omien toimintatapojen, tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen, josta edellä
on puhuttu, mutta myös vastuunottaminen itsestä. Tämä seikka todella onkin humanistisen kasvatusnäkemyksen ydin ajatus: Rinnakkain kulkevat vapaus ja vastuu itsestä. (Humanismi.)
Oman persoonallisuuden tunnistamiseen liittyen on tärkeää huomata, että Gordonin (2004, 37–50) mukaan hyväksynnän raja on dynaaminen. Hänen mukaansa
raja on riippuvainen sekä vanhemman että nuoren persoonallisuudesta mutta se
muuttuu myös tilannesidonnaisesti. Sen vuoksi sitä tulee Toimiva perhe –ohjaajien
mukaan tarkkailla. Ohjaajat korostivat hyväksynnän rajan uudelleen arvioimista
silloin, kun se näyttäisi olevan nuoren kannalta tarpeettomasti liian kapea. Voidaan
54
todeta, että oman hyväksynnän tunnistaminen ja sen hyväksyminen on osa persoonallisuuden tunnistamista. Pelkkä hyväksyminen ei kuitenkaan riitä vaan lisäksi
tunnistamisen kautta on mahdollista myös tehdä töitä rajan muuttamiseksi.
Vaihe 2. Itsetunto. Persoonallisen vanhemmuuden on tutkimukseni mukaan tarkoitus toimia esimerkkinä nuorelle. Tällä ohjaajat vaikuttaisivat tarkoittavan kahta
asiaa: Ensimmäiseksi, se on nuorelle mallin antamista avoimesta vuorovaikutuksesta, joka on kasvatuksen onnistumisen edellytys. Gordonin (2004, 48) ja Hougaardin (2005, 46–47) mukaan tämä edellyttää, ettei vanhempi yritä piilotella tunteitaan tai ajatuksiaan. Toiseksi, mallin antaminen nuorelle aidosta kohtaamisesta
antaa myös nuorelle luvan olla yksilöllinen oma itsensä. Aidon vanhemman seurassa nuorenkaan ei tarvitse teeskennellä. Aivan kuten Essi Juvakka (2005, 23)
huomauttaa, että täydellistä esittävä vanhempi asettaa myös nuorelle kohtuuttomat paineet olla yhtä lailla täydellinen. Viljamaa (2008, 11, 66) jatkaa, että nuori,
joka saa olla oma persoonansa, on kykenevä hyväksymään myös muut ihmiset
puutteineen.
Vaihe 3. Välitön vuorovaikutus, luottamus. Kun vanhemman itsetunto on riittävän hyvä, kykenee hän avoimesti hyväksyvään viestintään. Toimiva perhe ohjaajien mukaan hyväksyvä viestintä edistää perheessä kasvatukselle otollista
ilmapiiriä, jossa keskeisenä menetelmänä oli heidän mukaansa kuunteleminen ja
merkittävimpänä tavoitteena turvallisuuden tunteesta syntyvä luottamus. Sama
teema korostuu Thomas Gordonin kirjassa, sillä hänen mukaansa avoimuus, ja
rehellisyys lisäävät luottamusta ja kiintymystä toista kohtaan (Gordon 2004, 172–
173, 177). Kirkkonummen seurakunnan ”Riitele rakentavasti” –oppaassa (Blumberg ym. 2011, Anderssonin, 8 mukaan) myös korostetaan, että lähisuhteissa tärkeää on luottamuksen syntyminen. Tutkimuksessani tuli ilmi, että hyväksynnän
osoittaminen edistää turvallisuuden tunteen syntymisen lisäksi nuoren tervettä itsetuntoa. Kirkkonummen seurakunnan edellä mainitussa oppaassa (Blumberg ym.
2011, Anderssonin, 2 mukaan) korostetaan samaa teemaa, sillä sen mukaan vähättelevä viestintä lähisuhteessa on vaarallista toisen osapuolen itsetunnolle. Kun
vanhempi edistää näin toiminnallaan nuoren itsetunnon kehitystä, on nuorellakin
mahdollisuus välittömään vuorovaikutukseen.
55
Tutkimukseni vastaajat totesivat kuuntelemisen olevan erityisen tärkeää haastavissa kasvatustilanteissa. Tämä on tutkimukseni muihin teoria lähteisiin verraten
uudenlainen näkökulma. Heidän mukaansa kuuntelemiseen haastavissa tilanteissa edistää vuorovaikutuksen onnistumista ja auttaa ristiriitojen käsittelemisessä.
Ohjaajat ajattelevat, että haastavassa tilanteessa ilmapiiri on sellainen, jossa
kuunteleminen on vaarassa unohtua. Ristiriitojen välttämiseksi on tärkeää myös
tarkistaa se, että on ymmärtänyt viestijän oikein. Näin vältytään turhista väärinkäsityksistä syntyviltä ristiriidoilta.
Thomas Gordon (2004, 33) ja Törrönen (2012, 58) tuovat teoksissaan esille, että
vanhemmilla on taipumusta syrjäyttää omat tarpeensa ja asettaa lapsensa tarpeet
elämänsä keskipisteeseen. Tätä seikkaa eivät kuitenkaan tämän tutkimuksen ohjaajat tuoneet esille. Tämän perusteella voidaan todeta, että jostain syystä sen
merkitystä ei tarvitse nykypäivän vanhemmille ohjaajien toimesta enää korostaa.
Tähän voi olla monia syitä. On esimerkiksi mahdollista, että juuri nämä ohjaajat
eivät olleet työssään kohdanneet juuri tätä problematiikkaan tai he eivät muusta
syystä kokeneet tutkimukseeni vastatessaan tämän olevan muihin menetelmiin
verraten erityisen merkityksellisissä nykyperheissä. On myös mahdollista, että nykyvanhemmat osaavat jo ottaa omat tarpeensa riittävän hyvin huomioon. Samaan
teemaan liittyen myöskään ei tuotu esille tarvetta opetella vastuun jättämistä nuorelle hänen omassa ongelmatilanteessaan, joka on Toimivassa perheessä yksi
keskeinen teema (Gordon 2004, 83). Hakola (2014) oli tehnyt tähän liittyen merkittävän huomion, sillä hän kertoi, että toisinaan nykypäivän vanhempien tuleekin
miettiä vastuu kysymystä kaksisuuntaisesti: Toisaalta on pohdittava, milloin nuoren tekemiä valintoja ei tule rajoittaa ja taas toisaalta, miten valintoja voidaan rajoittaa nuorta kuitenkin kunnioittaen.
Thomas Gordon opastaa yhtenä menetelmänä kirjassaan sinä- ja minä-viestien
käyttöön (Gordon 2004, 165). Kyseisen menetelmän mukaan minä-viestejä käyttämällä voidaan todennäköisemmin saada lapsi ja nuori muuttamaan epätoivottua
käyttäytymistään. Tässä tutkimuksessa sinä- ja minä-viestien käytöstä ei saatu
suoranaisesti tietoa. Yksi vastaaja kuitenkin toi esille tähän liittyen ajatusta ”omien
tunteiden ilmaisemisen” käyttämisestä ristiriitojen ratkaisuun ”nalkuttamisen” sijaan. On mahdollista, että minä-viestien käyttö on jo useille vanhemmille tuttu me-
56
netelmä tai sitten sen korostaminen tutkimukseni vastauksissa ei tuntunut ohjaajista muusta syystä erityisen merkitykselliseltä.
Vaihe 4. Demokraattinen kasvatus Kun välitön hyväksyvä vuorovaikutus on tavoitettu, voidaan siirtyä varsinaisen kasvattamisen vaiheeseen. Rajojen sopiminen
yhdessä on sekä modernin kasvatustutkimuksen asiantuntijoiden (esim. Viljamaa
2008, 49; Ijäs 2009, 45–46) että tutkimukseni ohjaajien mielestä erittäin keskeistä
teini-ikäisen kasvatuksen tukemisessa perheessä. Ohjaajien mukaan tällainen
menettely välittää arvostusta. Thomas Gordon ja tutkimukseni vastaajat ovat myös
yhtä mieltä siitä, että tarpeettomista rajoista tulisi pyrkiä eroon. Sillä tavalla edistetään nuoren sisäisen kontrollin kehittymistä, joka on mm. Liisa Kelttikangas Järvisen (2010) mukaan koko kasvatuksen ydin tavoite. Asiantuntijat ovat ”Ihmisen
psykologinen kehitys” –teoksessa (Ahonen ym. 2004, 145) tunnistaneet nuoren
sisäisen kontrollin, ja sitä kautta itsenäistymisen, tukemisen olevan yksi nuoruusiän kehitystehtävä.
Kuten tutkimuksessani olen maininnut, nykypäivän keskeisimpiä kasvatuksen kysymyksiä vaikuttaa mielestäni olevan kurin ja vapauden rajanveto. Eri asiantuntijat
tuntuvat olevan hyvinkin eri mieltä siitä, missä tämän rajan tulisi mennä vaikka
useimmat Kelttikangas-Järvisen (2010) mukaan tunnistavat, että nuorella pitäisi
olla mahdollisuus harjoitella itsenäistä rajojen asettamista. Tutkimukseni vastaajien mukaan usein ongelmana on, että vanhemmilla ei ole riittävästi rohkeutta luovuttaa valtaa nuorelle perheessä. Thomas Gordonin oppien mukaisesti he kannustavat vanhempia antamaan nuorelle valtaa perheessä yhteisten asioiden käsittelyssä. Heidän mielestään vanhemmuus usein mielletään virheellisesti sellaiseksi
tehtäväksi, joka velvoittaa ratkaisemaan kaikki asiat yksipuolisesti.
Tästä huolimatta tutkimukseni tuloksista voidaan todeta, että nykykasvatuksessa
välttämättömistä rajoista on pidettävä kiinni toisinaan yksipuolisestikin vain vanhemman toimesta. Vaikka ohjaajat kertoivat olevan tärkeää pyrkiä rajoista eroon ja
sopimaan niitä yhdessä nuoren kanssa, he kuitenkin korostivat rajojen merkitystä
sellaisissa tilanteissa, joissa nuoren terveys tai turvallisuus on vaarassa. Useat
tutkimukseni asiantuntijat ovat tästä samaa mieltä (esim. Hiila 2005, 5). Yhdenmu-
57
kaisesti he perustelevat tätä sillä, että rajat kertovat nuorelle rakastamisesta ja
välittämisestä. Tutkimukseni ohjaajat tekivät merkittävän huomion perustellessaan
välttämättömiä rajoja sillä, että tietyissä asioissa on olemassa rajat riippumatta
siitä onko kyseessä aikuinen vai lapsi.
”Molemmat voittavat” -menetelmää tulisi käyttää nykykasvatuksessa sillä se on
molempia osapuolia palveleva ristiriitojen ratkaisukeino. Useat muut kasvatusteokset ja -tutkimukset eivät vaikuta tunnistaneen vastaavanlaista ristiriitojen ratkaisumenetelmää. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta menetelmän olevankin hyvin haastava ja näin ollen sen käyttö vaatii harjoittelua.
Nuoruusiässä elinympäristö laajenee ja sen vaatimukset muuttuvat. Ympäristön
tulisi olla sekä vastaajien, että Gordonin (2004, 205–209) ja muiden asiantuntijoiden mukaan (esim. Kyttä 2005, 99) sellainen, joka tukee nuoren itsenäistä toimimista. Ympäristön tulisi muuttua näiden vaatimusten mukaan. Lisäksi vastaajat
toivat mielenkiintoisen huomion esille siitä, että nuoren ympäristöksi pitää ymmärtää myös kodin ulkopuolinen maailma, johon vanhempien tulisi mahdollisuuksiensa mukaan myös vaikuttaa. Tilastokeskuksen (Cacciatore 2005, 31 mukaan) laskelmasta selviään, että nuorelle tulee kodin ulkopuolisesta ympäristöstä ainakin
ajallisesti mitattuna jopa merkityksellisempi ajan vietto paikka kuin kodista.
58
9 POHDINTA
Tutkimukseni pohjalta voidaan todeta, että Toimiva perhe -ohjelma on nykyaikainen ja humanistinen tapa tukea vanhempia heidän haastavassa kasvatustyössään. Toimiva perhe -ohjaajat saavat koulutuksen kautta toimivia keinoja kohdata
vanhempia sekä heidän teini-ikäisiä lapsiaan työssään sekä tukea heitä tarkoituksenmukaisella tavalla. Koulutuksen oppeja voidaan hyödyntää ja ottaa käyttöön
hyvin monenlaisilla tavoilla antaen näin tilaa ohjaajien omalle ammattitaidolle sekä
jokaisen perheen ja tilanteen ainutlaatuisuuden huomioimiselle.
Uskon, että tulevaisuudessakin on nousevassa määrin kysyntää jonkinlaiselle
vanhempienkasvatukselle ja perheneuvonnalle. Olisi mielestäni tärkeää, että teiniikäisten vanhemmille kohdistetaan enemmän ennaltaehkäisevän valmennuksen ja
koulutuksen muotoja. Vaikuttaisi siltä, että viime aikoina on herätty uudella tavalla
pohtimaan perheneuvonnan tarvetta myös teini-ikäisten kohdalla, sillä tällaiselle
palvelulle olisi selvästi kysyntää. Tästä huolimatta valtakunnallisesti tarkasteltuna
perheneuvonnan ja -valmennuksen palveluita ei vielä ole riittävästi. Hankkeiden ja
järjestöjen hyviä käytäntöjä tulisi ottaa laajemmaltikin käyttöön. Toimiva perhe ohjaajan koulutuksen saaneet olisivat mielestäni erittäin päteviä toimimaan vanhemmuutta tukevissa työtehtävissä jos niitä organisoivia palvelun tuottajia olisi enemmän.
On mielenkiintoista jäädä seuraamaan, miten tämä kehitys lähtee etenemään. Erityisesti Toimiva perhe –ohjelman rooli tulevaisuudessa on omasta mielestäni tutkijana erityisen mielenkiintoinen. Tärkeimpiä kysymyksiä sen suhteen on se, miten
Toimiva perhe –ohjelma kykenee tulevaisuudessakin vastaamaan muuttuviin kasvatusnäkemyksiin. Tai toisaalta jo kehityssuunta on tarveharkintaisten perhekasvatuspalveluiden lisääminen, miten Toimiva perhe –ohjelma, tai mikä tahansa muu
palvelu, voi säilyttää sen ennaltaehkäisevän identiteetin. Olisi mielenkiintoista jos
tulevaisuudessa Thomas Gordonin Toimiva perhe –ohjelmasta voitaisiin tehdä
jonkinlainen perhevalmennuksen kehittämishanke esimerkiksi toimintatutkimuksena.
Toimiva perhe –ohjelma antaa paitsi palveluna, myös asenteellisella tasolla ratkaisuja nykypäivän kasvatuskysymyksiin. Tuntuu, että nyky-Suomessa vanhempiin
59
suhtaudutaan entistä kriittisemmin ja heiltä vaaditaan entistä parempaa kasvatuskykyä. Toisaalta hyvin monista lapsiperheiden palveluista on jouduttu tinkimään,
mikä ajaa vanhempia entistä ahtaammalle. Vanhemmat tuntevat kaiken tämän
keskellä valtavaa syyllisyyttä, joka on omasta mielestäni perusteettomasti langetettu heidän harteilleen.
Mielestäni Thomas Gordonin Toimiva perhe on sosionomi (AMK):lle tutustumisen
arvoinen kasvatusohjelma. Sosionomi (AMK) voi työskennellä monissa sellaisissa
organisaatioissa ja asiakkaiden parissa, jotka tarvitsevat tukea lapsen tai nuoren
kasvattamiseen. Toimiva perhe –koulutus antaa tällöin alan ammattilaiselle monenlaisia työkaluja ja vuorovaikutuksen taitoja, joiden avulla voi tukea vanhempaa
kasvatustehtävässään.
Oma tutkimusprosessini on ollut mielestäni mielenkiintoinen ja haastava. Kaikkein
haastavimmaksi olen prosessissani kokenut tutkimuksen toteuttamisen vaiheen.
Ensimmäisellä kyselyni vastaamispyynnön lähettämiskerralla en saanut lainkaan
vastauksia kyselyyni. Toisella yrittämällä sain vastauksia 13. Tämä määrä jäi vielä
tavoitteestani mutta olen silti tyytyväinen, että sain vastauksia. Tulosten analysoinnin kannalta oli helpottavaa huomata, että vastaajat olivat todella pohtineet
antamiaan vastauksia ja panostaneet niihin. Näin ollen, vaikka vastausprosentti jäi
pieneksi, sain aineistooni silti hakemaani syvyyttä.
Olen tutkimukseni edetessä kiinnostunut Gordonin kasvatusnäkemyksestä hyvin
paljon. Innostuin aiheesta hyvin nopeasti, kun löysin käsiini Toimiva perhe –
teoksen, johon syventymällä tunsin löytäväni vastauksia sellaisiin kysymyksiin,
joita olin itse usein pohtinut. Tunnistan oma kasvatusnäkemykseni muuttuneen
jonkin verran Gordonin ajatusmaailmaan tutustumisen myötä. Silloin tällöin huomaan käyväni kasvatukseen liittyvää keskustelua eräänlaiset ”Gordon-lasit” päässä. Olen itse sosiaalialan ammattilaisena vielä hyvin alkutaipaleella, minkä vuoksi
merkityksellistä oppimiseni kannalta on se, millaisia kysymyksiä tähän kasvatusoppiin tutustuminen on minussa herättänyt. Pohdin esimerkiksi sitä, millainen on
minun ihmiskäsitykseni, miten perustelen sitä, millaista kasvatusnäkemystä tutkimukset puoltavat. Toisin sanoen: Miten lapsia ja nuoria tulisi oikeasti kasvattaa?
Näihin kysymyksiin lähden etsimään vastauksia tulevaisuudessa tielläni sosiaalialan ammattilaisena.
60
Tutkimukseni lopussa haluan esittää kiitokset tutkimukseni yhteyshenkilölle Markus
Talviolle,
Merja
Hakolalle
Toimiva
perhe
-kouluttajan
asiantuntija-
haastatteluista, Nuorten keskuksen koulutussuunnittelija Sanna Jatulle sekä Gordonin Toimivat Ihmissuhteet ry:n puheenjohtajalle Eeva Liesilinnalle. Erityiskiitokset esitän kaikille kyselyyni vastanneille Toimiva perhe -ohjaajille.
61
LÄHTEET
Ahonen, T., Lyytinen, H., Lyttinen, P., Nurmi, J., Pulkkinen, L & Ruoppila, I. 2006.
Ihmisen psykologinen kehitys. Helsinki: WSOY.
Apua vanhemmuuteen –raportti. 2003. TNS Gallup, Apu-lehti ja Mannerheimin
lastensuojeluliitto.
Andersson, U. Ei päiväystä. Riitele rakentavasti. [Verkkojulkaisu]. Kirkkonummen
seurakunta. [Viitattu: 18.10.2014]. Saatavana:
http://www.kirkkonummenseurakunnat.fi/data/liitteet/riitele_rakentavasti.pdf
Blumberg, S., Markman, H & Stanley, S. 2011. Fighting for your marriage: positive
steps for preventing divorce and preserving a lasting love. San Francisco: Jossey bass.
Cacciatore, R. 2005. Aika ja jaksaminen nuorten perheissä. Teoksessa: Syrjälä, J.
Vahva vanhemmuus: paras tuki nuoren kasvuun. Helsinki: VL-Markkinointi, 29–
42.
Dunder, M (toim.) 1988. Kasvatus- ja perheneuvolan asema ja tehtävät: Osa 3:
Kasvatus- ja perheneuvolan asema ja tehtävät päivähoidon, lastensuojelun,
koulutoimen ja terveydenhuollon näkökulmasta. Helsinki: Suomen kasvatusneuvolain liitto.
Erilaisia ihmiskäsitteitä. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. [Viitattu 27.8.2014]. Saatavana:
http://www.telemail.fi/laura.raty/erityiskasvatus_ohjaus/er_ihmiskasitykset.htm
Eskola, A. 1975. Sosiologian tutkimusmenetelmät 1. Helsinki: WSOY.
Farson, R & Rogers, C. 2012. Active listening. [Verkkojulkaisu]. Gordon Training
Internationall. [Viitattu 1.11.2014]. Saatavana:
http://www.gordontraining.com/wp-content/uploads/Rogers%20Farson%20AL%20Article.pdf
Freire, P. 2005. Sorrettujen pedagogiikka. Suomentanut Joel Kuortti. Jyväskylä:
Gummerrus.
Gordon, T. 2004. Toimiva perhe: käytännössä kokeiltuja menetelmiä vastuuntuntoisten lasten kasvattamiseen. Helsinki: LK-kirjat
Gordonin Toimiva Ihmissuhteet ry. Ei päiväystä. Historia. [Verkkosivu]. [Viitattu
1.10.2014]. Saatavana: http://www.gtiry.net/historia.html
Gubrium, J & Holstein, J. 1995. The active interviews. London: Sage.
62
Hakola, M. 2014. Toimiva perhe -kouluttaja. Haastattelu 12.9.2014.
Hakulinen-Viitanen, T & Kaikkonen, R. 2012. Lasten ja perheiden elinympäristö.
Teoksessa: Hakulinen-Viitanen, T., Laatikainen, T., Kaikkonen, R., Markkula,
J., Mäki, P., Ovaskainen, M., Virtanen, S & Wikström, K (toim.) Lasten ja perheiden terveys- ja hyvinvointierot. Tampere: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
THL. Raportti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 16/2012, 43–64.
Harris, J. 2000. Kasvatuksen myytti. Suomentaja Johanna Heikkilä, Tiina Holopainen & Pirkko Niinimäki. 2. painos. Helsinki: Art house.
Hellström, M. 2010. Sata sanaa kasvatuksesta. Jyväskylä: PS-kustannus.
Hiila, H. 2005. Nuoret tarvitsevat vanhempien läsnäoloa. Teoksessa: Syrjälä, J
(toim.) Vahva vanhemmuus: paras tuki nuoren kasvuun. Helsinki: VLMarkkinointi oy, 5-7.
Hirsjärvi, S., Remes, P & Sajavaara, P. 2013. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi.
Hougaard, B. 2005. Curling-vanhemmat ja lapsityrannit: järkevän kasvattajan käsikirja. Suomentanut Virpi Vainikainen. Helsinki: WSOY.
Hughes, D. 2011. Kiintymyskeskeinen vanhemmuus: Toimivuutta kasvatukseen.
Suomentanut Liisa Ritanen. Tampere: PS-kustannus.
Humanismi. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Länsi-Uudenmaan humanistiyhdistys. [Viitattu 25.9.2014]. Saatavana: http://humanistit.fi/humanismi/
Hämäläinen, J. 1987. Vanhempainkasvatus: Lähtökohtia, suuntauksia ja kehitysnäkymiä. Hämeenlinna: Karisto.
Hämäläinen, J & Nivala, E. 2008. Kasvatustiede: Pedagogisen ihmistyön tiede.
Kuopio: Unipress.
Ijäs, K. 2009. Arvot asuvat kotona: Ajatuksia perhearvoista. Helsinki: Kirjapaja.
Jallinoja, R. 1985. Johdatus perhesosiologiaan. Porvoo: WSOY.
Jattu, S. 2014. Koulutussuunnittelija. Nuorten keskus ry. [Henkilökohtainen sähköpostiviesti]. Vastaanottaja: Taina Holappa. [Viitattu 1.10.2014].
Jattu, S. 2014b. Koulutussuunnittelija. Nuorten keskus ry. . [Henkilökohtainen sähköpostiviesti]. Vastaanottaja: Taina Holappa. [Viitattu 30.10.2014].
Jattu, S. 2014c. Koulutussuunnittelija. Nuorten keskus ry. . [Henkilökohtainen sähköpostiviesti]. Vastaanottaja: Taina Holappa. [Viitattu 1.10.2014].
63
Jokinen, K & Saaristo, K. 2004. Sosiologia. Helsinki: WSOY.
Juvakka, E. 2005. Riittävän hyvä riittää. Teoksessa: Syrjälä, J (toim.) Vahva vanhemmuus: paras tuki nuoren kasvuun. Helsinki: VL-Markkinointi oy, 21–28.
Jyväskylän yliopisto. Ei päiväystä. Laadullinen tutkimus. [Verkkosivu]. [Viitattu
17.10.2014]. Saatavana:
https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tutkimusstr
ategiat/laadullinen-tutkimus
Järvinen, R., Lankinen, A., Taajama, T., Veistilä, M & Virolainen, A. 2007. Perheen
parhaaksi: Perhetyön arkea. Helsinki: Edita.
Kasvatus ja kasvatustietoisuus. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Mannerheimin lastensuojeluliitto. [Viitattu 27.8.2014]. Saatavana:
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/vanhemmuus_ja_kasvatus/kasvat
uksen_tapoja/
Kelttikangas-Järvinen, L. 2010. Temperamentti ja koulumenestys. Helsinki:
WSOY.
Kerr, M & Stattin, H. 2000. What parents know, how they know it, and several
forms of adolescent adjustment: Further support for a reiner pretation of monitoring. Developmental psychology.
Klemola, U., Kuusela, M & Lintunen, T. 9.10.2009. Selkeä ajatusten, tunteiden ja
tarpeiden ilmaisu. [Verkkosivu]. EDU. [Viitattu 28.8.2014]. Saatavana:
http://www.edu.fi/teemat/laatualiikuntakasvatukseen/tunne_ja_vuorovaikutustai
dot/selkea_ajatusten_ilmaisu
Korppi-Tommola, A. 1990. Terve lapsi – kansan huomen: Mannerheimin Lastensuojeluliitto yhteiskunnan rakentajana 1920–1990. Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliitto.
Kyttä, M. 2005. Lasten ja nuorten kasvuympäristö. Teoksessa: Syrjälä, J (toim.)
Vahva vanhemmuus: Paras tuki nuoren kasvuun. Helsinki: Väestöliitto, 97–102.
L 17.9.1982/710. Sosiaalihuoltolaki.
L 9.4.1983/361. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta.
Lama vaikutti lasten mielenterveyteen. 2001. Etelä-Suomen Sanomat 13.4.2001.
Lapsen ääni -kehittämisohjelma 2: päivitetty hankesuunnitelma Etelä-Suomen lapsen ääni -kehittämisohjelman 2. vaiheelle 2011–2013. 31.5.2011. [Verkkojulkaisu]. [Viitattu 18.10.2014]. Saatavana:
64
http://www.lapsenaani.fi/MATERIAALI/Lapsen%20%C3%A4%C3%A4ni%202/L
apsen%20%C3%A4%C3%A4ni%202%20hankesuunnitelma%2031%205%20201
1.pdf
Lapsen ääni -kehittämisohjelma 2011–2013. Päivitetty 28.3.2014. [Verkkosivu].
[Viitattu 8.9.2014]. Saatavana: http://www.lapsenaani.fi/
Lapsiperhe Suomessa. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Lastensuojelun keskusliitto.
[Viitattu 27.8.2014]. Saatavana: http://www.lastensuojelu.info/fi/lapsiperhesuomessa.html
Lintsilä, R., Poikkeus, A., Rönkä, A & Viheräkoski, J. 2002. Nuoret ja vanhemmat
perhesuhteiden muutoksessa. Teoksessa: Kinnunen, U & Rönkä, A (toim.)
Perhe ja vanhemmuus: suomalainen perhe-elämä ja sen tukeminen. Jyväskylä:
PS-kustannus, 51–70.
Martsola, R. 2006. Lapsi aikuisia ja aikuislapsia. Teoksessa: Hermanson, E &
Martsola, R (toim.) Aikuinen vanhemmuus: katoavan kasvatuksen jäljillä. Helsinki: Kirjapaja oy, 37–48.
Mattila, S. 21.9.2007. Yleistä. [Verkkosivu]. Virtuaali-amk. [Viitattu 30.7.2014].
Saatavana:
http://www2.amk.fi/digma.fi/www.amk.fi/opintojaksot/0407015/1109830128539/
1139490308049/1155803025635/1165841951531.html
Miettinen, A. 2008. Kotityöt, sukupuoli ja tasa-arvo: palkattoman työn jakamiseen
liittyvät käytännöt ja asenteet Suomessa. Helsinki: Väestöliitto. Julkaisusarja
E32/2008.
Mikä on linkki? Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Varsinais-Suomen lastensuojelujärjestöt
ry. [Viitattu 8.9.2014]. Saatavana: http://www.linkkitoiminta.fi/linkki-toiminta/
Murrosikäisten perheille halutaan oma ”teinineuvola”. 2012. [Verkkolehtiartikkeli].
Helsingin sanomat 13.10.2012. [Viitattu 18.10.2014]. Saatavana:
http://www.hs.fi/kotimaa/a1305606556250
Murkkuneuvola -hanke 2011–2015. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Varsinais-Suomen
lastensuojelujärjestöt ry. [Viitattu 8.9.2014]. Saatavana:
http://www.vslapset.fi/kehittamishankkeet/murkkuneuvola-hanke/
Niemistö, R. 2001. Vanhemmuuden roolit ja varhainen nuoruusikä. Teoksessa:
Rautiainen, M (toim.) Vanhemmuuden roolikartta: syvennä ja sovella. Helsinki:
Suomen kuntaliitto, 39–50.
65
Ollila, M. 2006. Rajat, unelmat ja lapsuus. Teoksessa: Hermanson, E & Martsola,
R (toim.) Aikuinen vanhemmuus: katoavan kasvatuksen jäljillä. Helsinki: Kirjapaja oy, 131–151.
Perhekasvatusta selvittelevän työryhmän muistio. 1981. Työryhmän muistio
1981:7. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.
Perhekasvatustoimikunnan mietintö. 1976. Helsinki: Komitean mietintö 1976:42.
Perheneuvosto. 1975. Kehittyvä perheneuvonta: Perheneuvontapäivä Ellinmäellä
13.3.1975. Seminaariraportti 1/1975.
P.E.T. Philosophy. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Gordon Training International. [Viitattu: 27.7.2014]. Saatavana: http://www.gordontraining.com/parentprograms/p-e-t-philosophy/
Pulma, P. 1987. Kerjuuluvasta perhekuntoutukseen. Teoksessa: Pulma, P & Turpeinen, O. Suomen lastensuojelun historia. Helsinki: Lastensuojelukeskusliitto,
9-266.
Raatikainen, P. 2004. Ihmistieteet ja filosofia. Helsinki: Gaudeamus.
Ryselin, K. 2006. Lapsen sisin -muuttuva vai muuttumaton. Teoksessa: Hermanson, E & Martsola, R (toim.) Aikuinen vanhemmuus: katoavan kasvatuksen jäljillä. Helsinki: Kirjapaja oy, 118–129.
Salo, M. 2004. Kasvatuksellinen reaaliperiaate: Välitätkö auktoriteettia vai väärää
syyllisyyttä? Väitöskirjatyö. Kasvatustieteen laitos. Helsingin yliopisto.
Sarajärvi, A & Tuomi, J. 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki:
Tammi.
Satka, M. 1994. Sosiaalinen työ peräänkatsojamiehestä hoivayrittäjäksi. Teoksessa: Jaakkola, J., Pulma, P., Satka, M & Urponen, K. Armeliaisuus, yhteisöapu,
sosiaaliturva: suomalaisen sosiaaliturvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto, 261–335.
Seinäjoen korkeakoulukirjasto. 19.10.2009. Urkund paljastaa plagioinnin. [Verkkosivu]. Seinäjoen ammattikorkeakoulu oy. [Viitattu 26.10.2014]. Saatavana:
http://kirjasto.seamk.fi/Suomeksi/Tutustukirjastoon/Uutisarkisto?showmodul=149&newsid=71387495-61d5-4a93-b0d616a45806bbf9
Sihvola, S. 2006. Hoivan voima. Teoksessa: Hermanson, E & Martsola, R (toim.)
Aikuinen vanhemmuus: katoavan kasvatuksen jäljillä. Helsinki: Kirjapaja oy,
103–115.
66
Sihvonen, E. 2005. Lasten ja nuorten pahoinvointi: vastuullinen vanhemmuus julkisuuden valokeilassa. Helsingin yliopisto. Sosiologian tiedekunta. Pro gradu työ. Julkaisematon.
Sinkkonen, J. 2008. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun? Helsinki: WSOY.
Sosiaalihuoltolain mukaisen kasvatus- ja perheneuvonnan järjestäminen. 1983.
Sosiaalihallituksen yleiskirje A/10/1983/pe.
Stenman, M. 2004. Kurkistus perheeseen. Kotivinkki 3/2004, 72–82.
Taskinen, S. 1980. Kasvatusneuvoloiden perheneuvonta-projekti Helsinki: Sosiaalihallituksen julkaisuja 2/1980.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. 2013. Lastensuojelu 2012. [Verkkojulkaisu].
Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Suomen virallinen tilasto. Tilastoraportti 30/2013. [Viitattu 20.9.2014]. Saatavana:
http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/110691/Tr30_13.pdf?sequence=5
Tilastokeskus. 23.5.2014. Lapsiperheiden määrä vähenee edelleen. [Verkkojulkaisu]. [Viitattu 27.8.2014]. Saatavana:
http://tilastokeskus.fi/til/perh/2013/perh_2013_2014-05-23_tie_001_fi.html
Tilastokeskus. Päivitetty 21.6.2006. Perhe [Verkkosivu]. [Viitattu 27.8.2014]. Saatavana: http://www.stat.fi/meta/kas/perhe.html
Toimiva perhe -ohjaajakoulutus. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Nuorten keskus ry.
[Viitattu 18.10.2014]. Saatavana:
http://www.nuortenkeskus.fi/fi/valineita/koulutus/kaikki+kurssit+ja+koulutukset/t
oimiva+perhe+-ohjaajakoulutus/
Toimiva perhe -peruskurssi. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Nuorten keskus ry. [Viitattu
8.9.2014]. Saatavana:
http://www.nuortenkeskus.fi/fi/valineita/koulutus/kaikki+kurssit+ja+koulutukset/t
oimiva+perhe+-kurssi/
Tolvanen, K. 2006. Viranomainen vanhempana: poliisin näkemyksiä. Teoksessa:
Hermanson, E & Martsola, R (toim.) Aikuinen vanhemmuus: katoavan kasvatuksen jäljillä. Helsinki: Kirjapaja oy, 65–75.
Törrönen, M. 2012. Onni on joka päivä: lapsiperheen arki ja hyvinvointi. Helsinki:
Gaudeamus.
Vanhemmat arkoja pyytämään apua. 2001. Etelä-Suomen Sanomat 7.3.2001.
67
Vanhempien akatemia. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Nuorten ystävät ry. [Viitattu
8.9.2014]. Saatavana:
http://www.nuortenystavat.fi/jarjestotoiminta/kehittamishankkeet/vanhempien_a
katemia
Viljamaa, J. 2008. Anna lapsen onnistua. Jyväskylä: Gummerrus. 2. painos.
Värri, V.2000. Hyvä kasvatus: kasvatus hyvään. Väitöskirja. Tampereen yliopisto
Matemaattisten tieteiden laitos. 3. painos.
What we do? Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Gordon Training International. [Viitattu:
5.11.2014]. Saatavana: http://www.gordontraining.com/what-we-do/
Wolcott, H. 1995. The art of fieldwork. Walnut Creek, CA: AltaMira.
Yesilova, K. 2007. Perheen puolesta: perhekasvatus Suomessa 1970–1990 luvuilla. Teoksessa: Nätkin, R & Vuori, J (toim.) Perhetyön tieto. Tampere: Vastapaino, 39–64.
YK:n yleissopimus lastenoikeuksista. 1989.
68
LIITTEET
Liite 1. Sopimus
Liite 2. Saatekirje
Liite 3. Kyselylomake
1(1)
LIITE 1. Sopimus
1(1)
LIITE 2. Saatekirje
Thomas Gorgonin Toimiva perhe - Kasvatuksen tukeminen teini-ikäisen perheessä.
Arvoisa Toimiva perhe-ohjaaja. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää,
miten Toimiva perhe -menetelmää käyttäen voidaan tukea kasvatusta teini-ikäisen
perheessä. Olen valmistuva sosionomi (AMK) opiskelija ja toteutan tutkimusta
opinnäytetyönäni.
Tutkimus on jaettu viiteen teemaan, jotka ovat keskeisiä Toimiva perhe menetelmässä (Persoonallinen vanhemmuus, Hyväksyvä viestintä ja aktiivinen
kuuntelu, Rajojen asettaminen, Ristiriidat ja "molemmat voittavat"-menetelmä sekä
Ympäristön muuttaminen). Voit kertoa, kuinka ohjaat vanhempia käyttämään näitä
menetelmiä sekä kertoa havaintojasi siitä, miten nämä menetelmät ovat vaikuttaneet. Toivon, että kerrot näistä teemoista omin sanoin juuri niitä asioita, jotka Sinusta tuntuvat merkityksellisiltä. Vaikket olisi työssäsi kohdannut teemoihin liittyviä
esimerkkitilanteita, voit myös pohtia sitä, miten näitä teemoja olet tukenut tai voisit
tukea ennalta.
Kaikki vastaukset käsitellään luottamuksellisina, eikä tutkimuksen tuottamia tietoja
voida yhdistää vastaajaan.
Terveisin Taina Holappa
1(3)
Liite 3. Kyselylomake
Ikä *
__vuotta
Sukupuoli *
_nainen
_mies
Kuinka kauan olet toiminut Toimiva perhe ohjaajana? *
Työympäristö ja asiakkaat *
Kuivaile omaa työympäristöäsi ja asiakkaita, joiden kanssa toteutat Toimiva perhe
-menetelmää.
2(3)
Persoonallinen vanhemmuus
Miten tuet persoonallista vanhemmuutta Toimiva perhe -menetelmää käyttäen?
Miten persoonallinen vanhemmuus tukee teini-ikäisen kasvatusta? Voit kertoa
työstäsi joitain esimerkkejä.
Hyväksyvä viestintä ja aktiivinen kuuntelu
Millaisia vanhemman ja nuoren vuorovaikutuksen haasteita olet työssäsi kohdannut? Miten hyväksyvä viestintä ja aktiivinen kuuntelu helpottavat teini-ikäisen kasvatusta?
Rajojen asettaminen
Millaisia rajojen asettamiseen liittyviä ongelmia olet kohdannut työssäsi ja miten
olet pyrkinyt ratkaisemaan niitä? Miten tarkoituksen mukainen rajojen asettaminen
tukee teini-ikäisen kasvatusta?
Ristiriidat ja "molemmat voittavat"-menetelmä
Miten tuet rakentavaa ristiriitojen ratkaisua teini-ikäisen perheessä esimerkiksi
"molemmat voittavat" -menetelmää käyttäen? Voit kertoa työstäsi esimerkkejä.
Ympäristön muuttaminen
3(3)
Miten tuet vanhempia muuttamaan ympäristöä tarkoituksen mukaisella tavalla?
Miten tarkoituksen ympäristön muuttaminen tukee teini-ikäisen kasvatusta? Voit
kertoa esimerkkejä työstäsi.
» Redirection to final page of KyselyNetti