DIAKONIATYÖNTEKIJÖIDEN KOKEMUKSIA LÄHEISEN KUOLEMAA SUREVAN LAPSEN KOHTAAMISESTA
by user
Comments
Transcript
DIAKONIATYÖNTEKIJÖIDEN KOKEMUKSIA LÄHEISEN KUOLEMAA SUREVAN LAPSEN KOHTAAMISESTA
DIAKONIATYÖNTEKIJÖIDEN KOKEMUKSIA LÄHEISEN KUOLEMAA SUREVAN LAPSEN KOHTAAMISESTA Leila Karjalainen ja Johanna Koivusaari Opinnäytetyö, syksy 2012 Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak Pohjoinen, Oulu Sosiaalialan koulutusohjelma Diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehto Sosionomi (AMK) + diakonin virkakelpoisuus + lastentarhanopettajan kelpoisuus ja Sosionomi (AMK) + diakonin virkakelpoisuus TIIVISTELMÄ Karjalainen, Leila & Koivusaari, Johanna. Diakoniatyöntekijöiden kokemuksia läheisen kuolemaa surevan lapsen kohtaamisesta. Diak Pohjoinen, Oulu, syksy 2012, 54 s., 4 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Sosiaalialan koulutusohjelma, diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehto, sosionomi (AMK) + diakonin virkakelpoisuus ja lastentarhanopettajan kelpoisuus. Tämä opinnäytetyö kuvailee diakoniatyöntekijöiden kokemuksia heidän kohdatessaan läheisensä menettäneitä pieniä lapsia. Surulla tarkoitetaan läheisen kuolemasta aiheutunutta surua. Opinnäytetyön tavoite oli tuottaa tietoa niistä valmiuksista ja keinoista, joita he kokivat itsellään olevan kohdatessaan surevan lapsen. Opinnäytetyön tutkimuskysymys oli, miten diakoniatyöntekijät auttavat surevaa lasta. Tutkimusmenetelmä oli laadullinen, ja tutkimuksen aineisto koottiin teemahaastatteluilla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa olevilta diakoniatyöntekijöiltä. Teemahaastattelut analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Opinnäytetyön tuloksena oli, että diakoniatyöntekijät kokemuksensa mukaan auttoivat kohtaamiaan lapsia surutyössä. Tutkimuksessa tuli ilmi, että toiminnalliset menetelmät sekä keskustelut lapsen kehitystaso huomioiden olivat yleisimmät keinot käsitellä suruun liittyviä tunteita lapsen kanssa. Opinnäytetyön johtopäätökset olivat, ettei seurakunnissa ollut yhtenäistä toimintamallia siitä, kuinka läheisensä menettäneen lapsen tukeminen toteutetaan. Diakoniatyöntekijät arvostivat seurakunnan eri työalojen osaamista ja olivat valmiita toteuttamaan surevan lapsen tukemista yhteistyössä muiden ammattiryhmien kanssa. Asiasanat: diakonia, diakonit, diakonissat, kuolema, suru, surutyö, kvalitatiivinen tutkimus ABSTRACT Karjalainen, Leila & Koivusaari, Johanna. Experiences of church diaconal workers encountering a grieving child. 54 p., 4 appendices. Language. Finnish. Oulu. Autumn 2012. Diaconia University of Applied Sciences. Degree Programme in Social Services, Option in Diaconal Social Work and Option in Social Services and Education. Degree: Bachelor of Social Services. The purpose of this study was to find out what kinds of experiences diaconal workers of the Evangelical Lutheran Church of Finland have when they encounter children who have lost their loved one. The grief was caused by the death of their near relatives. The aim was to describe the experiences of diaconal workers when they face a grieving child and how they could support the child after the incidence of death. The method of this study was qualitative. The data were collected by interviewing diaconal workers employed by the church. The theme interviews were analyzed by content analysis. According to the results the church diaconal workers were indeed able to support a grieving child. The functional methods and conversations considering the child´s age were the most usual means in supporting a grieving child. A conclusion was that there was no common working model how to provide support for children who have lost their loved one. The diaconal workers appreciated the knowhow and skills of other employees in the parish. They were willing to co-operate with the other professionals in the parish when it is needed to support a grieving child. Keywords: diaconal work, child´s grief, qualitative method SISÄLLYS 1 JOHDANTO ................................................................................................................. 6 2 LAPSEN SURU ............................................................................................................ 8 2.1 Lapsen kehitys ja surun kokeminen ....................................................................... 8 2.2 Surutyön teorioita ja kriisin vaiheet ..................................................................... 12 2.3 Lapsen auttaminen suru- ja kriisityössä ............................................................... 14 3 DIAKONIA JA DIAKONIATYÖN ERITYISVAATIMUKSET .............................. 17 3.1 Diakonian raamatullisia perusteita ....................................................................... 18 3.2 Diakonian määrittelyä .......................................................................................... 19 3.3 Sosionomi (AMK) -diakonin ydinosaamisalueet ................................................. 21 3.4 Sielunhoidollinen kohtaaminen ............................................................................ 22 4 OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN ................................................................ 24 4.1 Opinnäytetyön tarkoitus, tavoitteet ja tehtävät..................................................... 24 4.2 Opinnäytetyön tutkimusmetodi ja aineistonkeruu ............................................... 25 4.3 Aineiston analyysi ................................................................................................ 27 5 OPINNÄYTETYÖN TULOKSET ............................................................................. 29 5.1 Diakoniatyöntekijä ja surun kohtaamisen kontekstit ........................................... 29 5.2 Lapsen surun ilmenemisen monet muodot ........................................................... 31 5.3 Auttamisen keinot ja menetelmät ......................................................................... 32 5.4 Diakoniatyöntekijän valmiudet ............................................................................ 35 5.5 Hengellinen tuki ja sielunhoito ............................................................................ 36 5.6 Kokonaisvaltaisuus .............................................................................................. 38 6 TUTKIMUKSEN EETTISYYS.................................................................................. 40 7 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS ....................................................................... 42 8 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET ...................................................................... 44 LÄHTEET ...................................................................................................................... 47 LIITE 1 Kuvio 2. Surun ilmenemisen monet muodot.................................................... 51 LIITE 2 Kuvio 3. Välittömän auttamisen keinot ja menetelmät .................................... 52 LIITE 3 Kuvio 5. Diakoniatyöntekijöiden vastaukset kokonaisvaltaisesta auttamisesta ........................................................................................................................................ 53 LIITE 4 Puolistrukturoidun teemahaastattelun runko .................................................... 54 1 JOHDANTO Läheisen menetys kuoleman kautta on lapselle raskas tapahtuma. Lapsi voi olla niin hämmentynyt tilanteesta, ettei hän aluksi ymmärrä, mitä on tapahtunut eikä osaa hahmottaa tapahtunutta. Lapsen suru voi jäädä aikuisilta huomaamatta heidän oman tilanteensa keskellä. Pienen lapsen käyttäytymisen muutoksia ei osata tulkita surureaktioiksi. Surevien lasten olemassaolo tiedetään tosiasiaksi arkikokemusten ja tilastojen perusteella. Heidän suruun liittyviä tunteita, käyttäytymistä ja käsityksiä on tutkittu vanhempien ja läheisten kautta tilanteissa, joissa sisarus tai toinen lapsen vanhemmista on kuollut. (Kinanen 2009, 30; Mustanoja & Mäkeläinen 2010.) Tässä opinnäytetyössä määrittelemme pienen lapsen varhaiskasvatusikäiseksi eli 0−8vuoden ikäiseksi lapseksi. Määritelmä perustuu Valtioneuvoston varhaiskasvatuksen valtakunnallisissa linjauksissa tekemän periaatepäätöksen sisältöön, jossa ennen perusopetukseen siirtymistä lapsi on varhaiskasvatuksen piirissä. (Sosiaali- ja terveysministeriö i.a) Kelan tilastoissa lapseneläkettä saavien kokonaismäärä helmikuussa 2012 oli 20 577. Näistä alle 9-vuotiaita oli 3328. Lapsen eläkkeeseen on oikeutettu äitinsä tai isänsä menettänyt alle 18-vuotias lapsi (Kela i.a). Tämän lisäksi sisaruksen menetyksen on kokenut moni lapsi. Tilastokeskuksen mukaan 230 alle 14 -vuotiasta kuoli vuonna 2010 (Tilastokeskus i.a). Jokaisessa evankelis-luterilaisessa seurakunnassa on diakoniatyöntekijä, ja surutyö on yksi diakoniatyön työala. Diakoniatyöntekijöiden asiakkaina lapset näkyvät harvoin. Lasten sururyhmiä, joissa diakoniatyöntekijä on mukana, on järjestetty suurimmissa kaupungeissa. Lasten surun huomaaminen kuuluu jokaisen diakoniatyöntekijän valmiuksiin, ja tällä opinnäytetyöllä haluamme tuoda asiaa esille. Tämän vuoksi diakonian viranhaltija joutuu miettimään omat henkiset ja hengelliset valmiutensa surun kohtaamiseen sekä kirjallisuuden ja lisäkoulutuksen kautta hakemaan osaamista erityisesti surevan lapsen kohtaamiseen. Tässä opinnäytetyössä kuvailemme diakoniatyöntekijöiden ja läheisensä menettäneen 7 surevan lapsen välitöntä kohtaamista. Diakoniatyöntekijöiden kokemuksista tehtyä tutkimusta suorasta pienen lapsen surun kohtaamisesta emme löytäneet. Vuoden 2011 diakoniatyön tilaston mukaan kohdatuista asiakkaista 2,3 % oli alle 18-vuotiaita. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko i.a.). Kohdattujen lasten iästä ja kohtaamistilanteista ei ollut tarkempaa tietoa saatavilla. Käytännön työssä toimivien diakoniatyöntekijöiden kokemuksien kautta saimme kuvan pienten lasten parissa tehtävän surutyön menetelmistä, keinoista ja valmiuksista auttaa lasta. Lapsen surun ilmeneminen monin eri tavoin tuli esiin haastattelemiemme henkilöiden vastauksista. Opinnäytetyön toivomme auttavan alan ammattilaisia tiedostamaan ja kohtaamaan niitä kysymyksiä, joita diakoniatyöntekijänä saa ja voi joutua käsittelemään työssään. Tarkkaa tietoa siitä, minkä verran ja kuinka usein diakoniatyöntekijät kohtaavat läheisensä kuoleman kautta menettäneitä lapsia, ei ollut saatavilla. Lasten kanssa tehtävä surutyö ei kohtaa vuosittain suurta määrää lapsia. On muistettava, että lasten hätä voi jäädä taustalle ja he tarvitsevat tukea voidakseen luoda uuden suhteen menetettyyn rakkaaseen. Näin surun kanssa elämä voi jatkua ja tulla voimavaraksi. 8 2 LAPSEN SURU Tässä opinnäytetyössä lapsen surulla tarkoitetaan sitä tunnetta ja kokemusta, joka on syntynyt läheisen ihmisen menetyksestä kuoleman kautta. Tutkittavana oleva menetyksen kokemus, joka kohdataan, on voinut siten olla myös traumaperäinen stressireaktio. Se eroaa surusta siten, että surevalle lapselle menetetyn ihmisen muisteleminen on tärkeää, kun traumasta kärsivä haluaa vältellä tapahtumasta muistuttavia asioita. (Poijula 2007, 117; Suomen mielenterveysseura i.a.) Läheisen ihmisen menetyksen traumatisoiva vaikutus lapseen riippuu useista eri tekijöistä. Vanhemman kuolema on traumaattisin, koska hän on läheisin ja turvallisin henkilö lapsen elämässä. Se, kuinka lapsi saa tiedon menetyksestä eli siitä onko kuoleman kohtaaminen äkillinen vai onko siihen voinut valmistautua, on yhteydessä surun ja reaktion voimakkuuteen. Lapsen persoonallisuus ja voimavarat ja hänen saamansa tuki ja selviytymiskeinot ovat vaikuttavia tekijöitä menetyksen kokemukseen ja kykyyn käsitellä surua. (Erkkilä, Holmberg, Niemelä & Ylönen 2003, 61−62.) 2.1 Lapsen kehitys ja surun kokeminen Tavallisin lapsen kohtaama suru kuoleman kautta on isovanhemman menetys. Lapsen mukaan ottaminen, hänen läsnäolonsa salliminen ja avoin puhuminen hautajaisiin ja muihin järjestelyihin liittyvistä asioista on luonnollinen tapa suhtautua kuolemaan. Tällöin lapsi myös oppii, että kuolema on osa elämää ja elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Lapsen suhde kuolleeseen ja mahdollinen valmistautuminen menetykseen vaikuttavat hänen surureaktioidensa voimakkuuteen ja surun luonteeseen. (Erkkilä ym. 2003,153; Mattila, 2011, 107−108; Dyregrov 1993, 17.) Lapsen käsitys kuolemasta poikkeaa aikuisen tavasta ymmärtää kuolemaan liittyviä asioita, koska ajattelun kypsymättömyys luo erilaisen kuvan kuolemasta. Ajattelun kehitys voidaan jakaa ikäryhmittäin eri kehityspsykologian suuntauksien mukaan tiettyihin kausiin. Ajattelun ja oppimisen kehitystä tutkinut kognitiivisen teorian luoja Jean 9 Piaget määrittelee lapsen henkisen kehityksen tapahtuvan neljässä eri toisiaan tietyssä järjestyksessä seuraavan vaiheen kautta. Näiden vaiheiden ilmaantuminen tapahtuu yksilöllisesti riippuen lapsen sosiaalisesta ympäristöstä ja älyllisestä kehityksestä. (Ojala 1993, 50−55.) Lapsen käsitys kuolemasta on yhteydessä hänen ikäänsä ja kehitystasoonsa. Ajattelun kehityksen vaihe vaikuttaa siihen mitä ja miten lapsi ymmärtää kuoleman olemuksesta. Kuoleman kokonaisuuden käsittäminen ei ole mahdollista pienelle lapselle, vaan lapsi ymmärtää asioita eri tavalla kuin aikuinen. Lapsen suru voi jäädä piiloon ja lapsi vaille tarvitsemaansa apua menetyksen käsittelyssä, mikäli aikuisilla ei ole aikaa lapsille. (Erkkilä ym. 2003, 12, 21.) Vauvaiän keskeinen kehitysprosessi liittyy lapsen ja aikuisen väliseen vuorovaikutukseen. Tähän vuorovaikutukseen perustuu pienen lapsen kiintymyssuhteen kehittyminen. Onnistuneen kiintymyssuhteen kehittymisen myötä lapselle syntyy sisäinen ymmärrys tunnetilojensa jaettavuudesta, kyvystä niiden ilmaisuun ja säätelyyn sekä vanhemmalta saatuun turvaan ja huolenpitoon. (Piironen-Malmi & Strömberg 2008, 19−22.) Lapsen kyky surra kehittyy alle vuoden ikäisenä. Tuossa iässä lapsen pystyy luomaan ajatuksellisen hahmon kaikkein tärkeimmistä ihmisistä. Objektipysyvyyden kehittyminen on toinen kehityksellinen asia, joka edeltää suremisen kyvyn kehittymistä. Lapsi kykenee ylläpitämään mielikuvaa turvallisesta aikuisesta, jolloin lapsi kestää iän myötä yhä pitempiä aikoja olla erossa vanhemmasta turvallisuuden tunteen häiriintymättä. (Kinanen 2009, 19−20; Piironen-Malmi & Strömberg 2008, 23−25; Erkkilä ym. 2003, 21.) Lapsella on rajallisempi kyky kestää tuskaa kuin aikuisella. Tuska uhkaa lapsen minätunteen eheyttä. Surussa lasta auttaa lähellä oleva ja pysyvä ihminen, joka välittää, on läsnä ja auttaa pysymään psyykkisesti ehjänä. Äidin tai isän sylissä oleminen, keinuttelu, käsittely, rytmit ja äänensävyt auttavat pientä lasta kokemaan itsensä kokonaiseksi ja turvassa olevaksi. Kun lapsen puhe kehittyy, lapsi voi kielen avulla ymmärtää tapahtunutta. Aikuisen tehtävä on sanoittaa surua. Aikuinen voi auttaa lasta antamalla läheisyyttä. kertomalla tapahtumien kulusta, selittämällä ja kuuntelemalla lapsen kysymyksiä ja antamalla tilaa lapselle ilmaista tunteensa sekä osoittaa käytöksellään että lapsella on lupa surra. Lapsilähtöisyys on tärkeää. Lapsen tulee saada määrätä puhumisen ajankohdat. Kokemus siitä, että lähellä on aikuinen, joka jaksaa ja kestää kuunnella ja puhua surusta auttaa lasta. (Poijula 2002, 142−143; Dyregrov 1993, 69−77.) 10 Vanhemman menetys on vaikeinta, koska eroahdistus alle neljävuotiaalla on sama riippumatta siitä, miksi tämä katoaa lapsen maailmasta. Pienellä lapsella eron aiheuttama kärsimys pitkittyessään aiheuttaa protestointia, joka voi ilmetä suruna, epätoivona ja masennuksena. (Poijula 2007, 108−114; Dyregrov 1993, 31.) Kuoleman käsite pitää sisällään viisi siihen liittyvää asiaa. Nämä ovat universaalisuus, peruuttamattomuus, ruumiin toimimattomuus, kausaalisuus ja elämän jatkuminen. Lapsi ymmärtää kuoleman eri lailla kuin aikuiset, koska hänen abstrakti ajattelunsa alle kymmenen vuoden ikäisenä ei ole kehittynyt, jotta hän voisi ymmärtää kuolemaan liittyvien viiden käsitteen sisältöä. Noin kymmenen vuoden iässä lapselle on kehittynyt kypsä käsitys kuolemasta. (Erkkilä ym. 2003, 21). Lapsen tulisi ymmärtää edellä mainituista kolme asiaa, jotka ovat universaalisuus, peruuttamattomuus ja ruumiin toimimattomuus, jotta surutyön tekeminen mahdollistuu. Universaalisuus merkitsee, että kaikki kuolevat eikä kuolema ei valikoi kohteitaan. Universaalisuudella tarkoitetaan sitä, että ymmärtää kaiken elollisen kuolevan. Lapsi käsittää, ettei kysymys siitä, onko hyvä vai paha, vaikuta siihen, kuka kuolee, vaan kaikki elollinen kuolee. Kuoleman universaalisuuden ymmärtäminen kehittyy ikävuosien 5−8 välillä. (Poijula 2007, 96; Poijula 2002, 143.) Toinen kuoleman ymmärtämiselle tärkeä asia on peruuttamattomuus eli se, että lapsi tietää, ettei mikään tuo kuollutta takaisin. Kuoleman peruuttamattomuuden lapsi voi omakohtaisen kokemuksen kautta ymmärtää vaikka kehityspsykologisen ajattelun taso ei sitä vielä edellyttäisi. Kun lapsi ei tätä ymmärrä, hän voi toivoa tai yrittää omalla käytöksellään vaikuttaa asioihin niin, että kuollut tulisi takaisin tai löytyisi jostain. (Poijula 2002, 144.) Ruumin toimimattomuus termi merkitsee, ettei kuollut tunne enää fyysistä kipua, nälkää tai kylmyyttä. Aikuisen on hienotunteisesti selvitettävä, minkälainen käsitys lapsella on kuolemasta ja millä tavalla hän kehitystasonsa mukaan mahdollisesti ajattelee asioista, jotta hän voi auttaa lasta surussa. (Poijula 2007, 98.) Kausaalisuuden ymmärtäminen vaatii aikakäsityksen kehittymistä. Lapsen aikakäsitystä kuvataan sirkulaariseksi. Tämä aiheuttaa sen, että pieni lapsi ei ymmärrä menneisyy- 11 den ja tulevaisuuden yhteyttä nykyisyyteen ja syy-seuraussuhteiden välistä yhteyttä samoin kuin aikuinen. Jonkin tyyppinen elämän jatkumisen muoto pitää sisällään sen, että elämä jatkuu täällä läheisen menettämisen jälkeen. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 90. Poijula 2002, 143.) Perheen roolit muuttuvat surutilanteessa. Lapsen reagointi ja asioihin suhtautuminen riippuu lapsen persoonallisuudesta, lapsen iästä ja kyvystä tunnistaa tunteitaan ja käsityksestä kuolemasta. Asiaan vaikuttaa se, miten kuolema on tapahtunut ja onko siihen voitu valmistautua sekä se, millainen suhde lähellä olevilla aikuisilla on lapseen ja hänen kysymyksiinsä. (Dyregrov 1993, 31−33). Lapsen surureaktiot ovat yhteydessä lapsen kuolemakäsitykseen, ikään, sukupuoleen ja siihen, kuinka läheinen kuollut henkilö on ja miten tieto on lapselle tullut. Lapsella on hämmentyneitä ja ristiriitaisia ajatuksia ja pelkoja, joita he ilmaisevat eri yhteyksissä erillään kuolemantapauksesta. Näitä reaktioita ei pysty ymmärtämään, jollei ole tietoinen taustalla olevista kehityksellisistä seikoista. Lapsen ajattelu on konkreettista, egosentristä ja siihen sisältyy omnipotentiaalista käsitystä omista kyvyistään. Tämän vuoksi hän on altis käsittämään ja tulkitsemaan kuolemaan liittyviä asioita omalla, aikuisista poikkeavalla tavalla. Yleisimpiä lasten käsityksiä ovat helposti syntyvät syyllisyyden tunteet oman toiminnan vaikutuksista läheisen kuolemaan ja kuoleman ajatteleminen konkreettiseksi henkilöksi. (Dyregrov 1993, 33−35; Kinanen 2009, 22−23; Punamäki 2012, 131−134.) Lapsen tavallisia reaktioita surun kohdatessa ovat ahdistus, voimakkaat muistot, unihäiriöt, masennus, kaipaus ja ikävä, viha tai huomiota kaipaava käytös, syyllisyys, itsesyytökset ja häpeä, kouluvaikeudet sekä fyysiset oireet kuten päänsärky, vatsavaivat ja lihaskivut. Lapsen konkreettisen ja minäkeskeisen ajattelun vuoksi on tärkeää, ettei aikuinen aiheuta puhuessaan kuolleesta tai tapahtuneista asioista virheellisiä pelottavia tai vääriä odotuksia sisältäviä kuvitelmia lapselle. 2−6 vuotiaan kehitystä hallitsevan ajattelun vuoksi lapsi ei pysty käsittämään, että toinen ajattelee eri tavoin. On tärkeää, että aikuinen on selvillä lapsen ajatuksista, jotta huomaa lapsen avun tarpeen. (Dyregrov 1993, 18−26; Ojala 1993, 62.) Lapsi käsittelee kuolemaan liittyviä vaikeita asioita vähän kerrallaan ja itselleen siedet- 12 tävällä tavalla. Hän voi lähestyä asioita symbolien avulla. Hän luo merkityksiä ja pyrkii sillä tavoin työstämään ja järjestämään ajatuksiaan. (Erkkilä ym. 2003, 26−30.) Suru on luontainen tunne menetyksen yhteydessä, ja sen käsittely turvallisessa ilmapiirissä antaa lapselle luvan ja keinoja käsitellä asiaa. Näin lapsen ei tarvitse jäädä yksin tunteiden ja ajatusten kanssa. Elämään kuuluvat kokemukset voidaan saada siedettäviksi, niin etteivät ne jää taakaksi vaan muuttuvat vahvuudeksi ja voimavaraksi. Asiantuntija-avun tarpeen tunnistaminen on tärkeää. Surun käsittely ei auta aina eteenpäin tai suru pitkittyy, jää tunnistamatta ja ilmenee jatkuvina käytöshäiriöinä ja masennuksena. (Hänninen & Pajunen 2006, 143−168.) Lapsen uskonnollisiin kysymyksiin vastaaminen on tärkeää. Se, että asiaa pohditaan yhdessä, vaikka ei pysty antamaan vastausta, luo lapselle turvallisuuden tunnetta eikä jätä häntä yksin. Aikuisen oma ahdistus aiheuttaa usein, ettei hän ole valmis reagoimaan lapsen esittämiin ajatuksiin. Oman vakaumuksen tai tietämättömyyden ilmaiseminen tuo hyväksytyksi tulemisen ja avoimen ilmapiirin aiheen käsittelyyn. (Mattila 2011, 110−115.) 2.2 Surutyön teorioita ja kriisin vaiheet Surun etenemistä kuvataan samoilla vaiheilla kuin äkillistä kriisiä. Yllättävä menetys on traumaattinen tapahtuma, johon suru kytkeytyy. Kun läheisen kuolema yllättää ja järkyttää, se aiheuttaa ajattelun, tunne-elämän ja käyttäytymisen vääristymää ja siten ylittää kyvyn hallita sisäisiä ja ulkoisia ärsykkeitä. (Poijula 2007, 28−37; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 20−25.) Surun vaiheteorian mukaan menetyksen ja kuoleman aiheuttama muutos ihmisessä herättää yksilöllisiä reaktioita. Elisabeth Kübler-Ross esitti tämän teorian työvälineeksi, jonka avulla voidaan käsitellä menetystä. Teorian sisältämät viisi vaihetta eivät ole kuvaus surun etenemisestä ihmisillä samalla tavoin kaikilla tai kattava kuvaus sisällöstä vaan avain ihmisen omien tunteiden ja ajatusten ymmärtämiseen. Tämän vanhaksi suruteoriaksi kutsutun mallin vaiheet ovat kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. (Kübler-Ross & Kessler 2006, 22−45.) 13 Uuden surukäsityksen mukaan surun prosessi on kamppailua luopumisen ja luopumattomuuden kanssa. Tämän kehityksen päätepisteessä on surukokemuksen läpikäynyt henkilö löytänyt niin kutsutun lauhkean surun. Se ei tarkoita sitä, että suru olisi ratkaistu ja käsitelty loppuun, vaan siihen sopeutumisesta. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 68−69.) Uusi surukäsitys perustuu kiintymyssuhteeseen pohjautuvaan ajatukseen, jonka mukaan sureva ihminen säilyttää suhteen kuolleeseen mielikuvien tasolla. Surevan ei tarvitse unohtaa menetettyä läheistä vaan muistot ovat sisäisenä voimavarana ja vahvuutena hänen elämässään. (Poijula 2002, 21.) Lapsella ei ole läheisen kuoleman käsittelyyn tarvittavia valmiuksia, ja siten se aiheuttaa yleensä jonkinlaatuisen kriisin. Lapsiin sovelletaan aikuisen kriisiteorioita. Kriisiteoriat erottavat neljä osittain päällekkäin ja rinnakkain tai taantumina esiintyvää vaihetta. Nämä vaiheet ovat sokkivaihe, reaktiovaihe, läpikäymisen vaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Surun eteneminen noudattelee traumaattisten kriisivaiheiden kanssa samoja reittejä, ja ne muistuttavat toisiaan. (Niku & Sarinko 2004, 9−11; Kinanen 2009, 13, 15−18.) Traumaattisen tapahtuman kohdatessa ihminen reagoi voimakkaasti. Sokki- ja reaktiovaihe ovat tunnistettavia vaiheita, joissa alun hämmennys muuttuu tiedostamiseksi. Läheisen kuolema aiheuttaa aluksi sokin, joka kestää muutamasta tunnista vuorokauteen. Sokkivaiheessa lapset voivat lamautua, reagoida voimakkaasti tai käyttäytyä ulkonaisesti välinpitämättömästi tapahtuneeseen. Läpikäymisen vaiheelle on tyypillistä sen yksilöllinen kesto. Tässä vaiheessa kaipaus ja ikävä tulevat esiin muistojen kautta. Läheisten tuki on tärkeää, sillä reaktiovaiheen välttämiskäyttäytyminen saattaa palautua, mikäli tapahtumien läpikäyminen tuntuu liian raskaalta yksin. Uudelleen suuntautuminen alkaa, kun kriisistä toipuminen on edennyt eikä muisteleminen ei tee enää kipeää. Kriisin läpikäymisestä kertyneet kokemukset ja niiden integrointi omaan elämänhistoriaan kuuluvaksi selviytymisen kokemukseksi, joka vahvistaa, antaa mahdollisuuden myönteiseen kehitykseen ja kasvuun. (Kinanen 2009, 15−16; Helsingin yliopisto i.a., Suomen Mielenterveysseura i.a.) 14 2.3 Lapsen auttaminen surussa ja kriisissä Kun lasta kohtaa kriisi tai suru, joka johtuu läheisen menetyksestä, on tärkeää. että kaikenpuolinen turvallisuus taataan, eikä lasta jätetä yksin. Poliisin ja sosiaalityön toimiva yhteys on järjestetty koko Suomen alueella hätätilanteessa. Lapselle tarjotaan turvalliset aikuiset ja turvallinen paikka, jossa huolehditaan hänestä. Kunnat ovat vastuussa lapsille tarkoitettujen palvelujen järjestämisestä niin, että ne turvaavat lapsen fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset kasvuolot. Lastensuojelulain tarkoitus on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, kehitykseen ja erityiseen suojeluun. (THL i.a. ) Suomessa pelastuslaki ja asetus velvoittavat kunnat järjestämään psykososiaalista tukea ja palveluita onnettomuuden uhreille ja heidän omaisilleen. (Pelastuslaki 2003; Asetus pelastustoimesta 2003). Kriisiryhmät, jotka tarjoavat psykososiaalista tukea onnettomuuksissa ja muissa traumaattisissa tilanteissa, kokoontuvat ja kohtaavat myös perheissä olevia lapsia. Näihin usein terveyskeskusten yhteyteen perustettuihin ammatillisiin ryhmiin kuuluu seurakunnan edustaja, joka on pappi, erityisnuorisotyöntekijä tai diakoniatyöntekijä. Kriisiryhmät kokoontuvat mahdollisimman pian virka-ajan puitteissa. (Duodecim i.a.) Ensi kaaoksen järjestymisen jälkeen käy usein, ettei lapsen tarpeita ja surun työstämisen merkitystä ymmärretä. Neuvolapalveluista on vaikea saada tukea, koska niiden toiminta keskittyy ikäkausitarkastuksiin ja rokotuksiin ja vanhemmuuden tukemiseen eikä läheisen kuoleman aiheuttaman akuutin hädän hoitamista ole huomioitu. (Sarlin 2012; THL i.a.) Viimeisin tilasto vuodelta 2007 osoittaa, että kasvatus- ja perheneuvontapalvelut hoidetaan kuntien sosiaali- ja terveyspalveluiden piirissä. Lapsiperheitä on noin 90 % palvelujen käyttäjistä. Palveluihin hakeudutaan useimmiten lapsen ongelmien vuoksi, mutta asiakkaista noin 42 % on lapsia eli alle puolet. Vuonna 2007 oli alle 7-vuotiaita perheneuvoloiden asiakkaita 12,3 prosenttia. Terapiatyötä kaikista asiakaskäynneistä oli 43 prosenttia. Terapiatyön lisäksi ohjaus- ja neuvontakäynneiksi tilastoitiin 16 % kaikista käynneistä. Tilastojen valossa avun saanti lapsen traumaattisen kokemuksen jatkotyöstämiseen on mahdollista myös akuutin sokkivaiheen jälkeen, jos sitä osaa hakea. (THL i.a.) Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Mielenterveyden keskusliitto, Suomen Punai- 15 nen Risti ja Jyväseudun nuoret lesket ry. ovat tuottaneet sekä jakaneet tietoa kriisityöstä ja kouluttaneet henkilöitä, joilla on valmiuksia kohdata lapsen surua. Mielenterveyden keskusliiton kriisipuhelin päivystää ympäri vuorokauden. Suomen Punainen Risti kouluttaa ja ylläpitää sekä henkisen tuen maallikkoauttajia että ammatillista apua viranomaistahoille tarjoavaa psykologien valmiusryhmää, jotka ovat käytettävissä kriisitilanteissa sovitusti. (Suomen Punainen Risti i.a.) Lapsen surua ilmenee myös kouluissa, päiväkodeissa ja seurakuntien päiväkerhoissa normaalin arjen puitteissa. Kouluissa kohdataan kaikki oppivelvollisuusikäiset 7−16vuotiaat ikäluokat. Päivähoidon piirissä oli 1−6- vuotiaista 62 % ja 3−5- vuotiaista 73 % vuonna 2010. Nämä luvut osoittavat, että on hyvin todennäköistä, että koulun ja päivähoidon työntekijät kohtaavat surevia lapsia. (THL i.a.) Surevan lapsen kohtaamisessa ja autetuksi tulemisessa ovat auttajan vuorovaikutustaidot tärkeitä. Lapsen viestien vastaanottamiseen tarvitaan motivoitunutta asennetta ja halua kuunnella, aktiivista olennaisiin seikkoihin keskittymistä, häiritsevien tekijöiden ja omien henkilökohtaisten ominaisuuksien vaikutuksen tunnistamista. Lasten kanssa toimiessa aikuisella on vastuu vuorovaikutuksen onnistumisesta. Aikuisen vastuu vuorovaikutuksessa lähtee siitä, että hän ottaa selville lapsen tavan ymmärtää asioita. Pienen lapsen sanallisen viestin merkityksen tulkinta on tehtävä varoen, sillä hänen antamansa merkitys asioille voi olla eri kuin se, mitä aikuinen ajattelee. Subjektiivinen tulkinta voi aiheuttaa väärinkäsityksiä. (Helsingin yliopisto i.a.) Vuorovaikutuksellinen toiminta ei ole pelkästään tiedon siirtämistä vaan monimutkainen prosessi, jossa osapuolet tuottavat, jakavat ja tulkitsevat asioiden merkityksiä yhdessä. Vuorovaikutus koostuu monista eri tekijöistä. Lähtökohtana on kuuntelemisen ja havaitsemisen taito. Viestinnän sanallinen ja sanaton merkkijärjestelmä liittyvät yhteen tiiviisti. Vuorovaikutustilanteessa se, kuinka tulkitsee sanattomia viestejä, auttaa tai edistää tilanteen etenemistä suotuisaan suuntaan. Ilmeet, eleet, liikkeet, asennot, katse, tilankäyttö ja fyysinen olemus, jotka aikuinen näkee, kertovat hänelle puhutun viestin lisäksi paljon lapsen tilanteesta. (Helsingin yliopisto i.a.) Pienet lapset eivät osaa sanoittaa surukokemustaan, vaan heidän reaktionsa näyttäytyvät aikuisen näkökulmasta siten, että voidaan ajatella, etteivät he sure lainkaan. Tämä 16 käsitys voi syntyä, koska alussa lapset usein vetäytyvät tai heijastavat kokemustaan epämääräisillä käyttäytymisen muutoksilla. Lapsen suruun ja sen olemukseen perehtynyt henkilö voi auttaa lasta surutyön alkuun. Epämääräiselle pahalle ololle annetaan nimi. Tunteiden tunnistaminen ja lupa surra ovat keinot, joilla autetaan lasta surutyön alkuun. (Niku & Sarinko 2004, 17.) Puhumattomuus ja muutos aiheuttavat lapselle epävarmuuden ja turvattomuuden tunteen. Turvalliset ihmiset, joilla on aikaa kuunnella lasta ja pysähtyä lapsen reaktioiden syiden löytämiseen, ovat tärkeitä. Vanhemmat eivät surunsa keskellä välttämättä jaksa huomioida lasta. Pelko ja tietämättömyys helpottuvat, kun kuunnellaan ja annetaan vastauksia lasta askarruttaviin kysymyksiin, vaikka lapsi ei voi kuolemaa käsittää kokonaisuudessaan varhaiskasvatusikäisenä. Surutyö auttaa rakentamaan suhteen menetettyyn läheiseen uudelleen mielikuvien ja muistojen tasolla. Surun läpikäyminen auttaa mielikuvan rakentamisesta menetystä rakkaasta ihmisestä, jotta muistaminen ei enää tuota hallitsematonta tuskaa. (Niku & Sarinko 2004, 9.) Vuorovaikutuksellinen auttaminen mahdollistuu, kun asiakkaan eli tässä opinnäytetyössä lapsen tarpeet ja näkökulma toteutuvat. Vuorovaikutuksellinen tukeminen ei ole psykoterapeuttista toimintaa silloin, kun siinä ei paneuduta asiaan ihmisen minän tasolla. (Vilen, Leppämäki & Ekström 2008, 18−19, 52). 17 3 DIAKONIA JA DIAKONIATYÖN ERITYISVAATIMUKSET Tässä tutkimuksessa diakoniatyöntekijällä tarkoitetaan seurakunnan palveluksessa olevaa diakonian viranhaltijaa. Diakoniatyöntekijöiden koulutus muodostuu nykyisessä koulutusjärjestelmässä joko diakoniseen sosiaalityöhön painottuvasta kolme ja puolivuotisesta sosionomi-diakonin (AMK) tai diakoniseen hoitotyöhön painottuvasta, nelivuotisesta sairaanhoitaja-diakonissan (AMK) koulutuksesta Diakonia- ammattikorkeakoulussa. Koulutus antaa diakoniatyöntekijöille siis kelpoisuuden niin kirkon palvelukseen kuin yhteiskunnallisellekin puolelle. (Helin, Hiilamo & Jokela 2010, 49; Gothóni & Jantunen, 2010, 105.) Hengellinen kutsumus on perustana diakonianviralle ja työ edellyttää vihkimystä kirkon virkaan. Kutsumuksen rinnalla korostetaan ammatillisia taitoja ja osaamista. (Lappalainen 2002, 130.) Diakoniatyö perustuu kirkkolakiin. Tunnustuksensa mukaisesti toimiessaan kirkko julistaa, jakaa sakramentteja ja toimii kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. KL 4. luvun 1 § mainitsee myös diakonian luetellessaan seurakunnalle kuuluvia kirkon tehtäviä. Kirkkojärjestyksen KJ 4. luvun 3 § mukaan diakonian tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. KJ 6. luvun 9 § mukaan jokaisessa seurakunnassa täytyy olla vähintään yksi diakonian virka. Paikallisseurakunnat voivat itse määritellä diakoniatyötänsä tarkemmin diakonian, diakoniajohtokunnan tai vastaavan sekä diakonian viran johtosäännöissä. Kirkkojärjestyksen KJ 4. luvun 3 § mukaan diakonia kuuluu palkatun työntekijän lisäksi myös jokaiselle seurakuntalaiselle. Diakonian kuuluu siis olla elämäntapa ja asenne koko seurakunnalle. (Helin ym. 2010, 47; Kirkkolaki 1993; Kirkkojärjestys 1991; Lappalainen 2002, 132−133.) Elämän rajallisuus paljastuu kuoleman koskettaessa ihmistä. Diakoniatyöntekijä voi jakaa surevan kanssa kuolemaan liittyviä ajatuksia ja tunteita ja hän voi tukea surussa. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko i.a.) Surutyö kuuluu osana diakoniatyöntekijän toimenkuvaan. Sururyhmät ovat osa seurakuntien säännöllisesti järjestämää diakoniatyötä ja vastuu sururyhmien järjestämisestä on diakoniatyöllä. (Äärelä 2010). Vuonna 2011 diakoniatyön sururyhmiin osallistui 2 589 jäsentä. Myös lapsille voidaan järjestää sururyhmiä ja ryhmä toimii vertaisryhmänä läheisensä menettäneelle lapselle. Lapsi 18 tarvitsee surulleen turvallisen aikuisen tukea ja sururyhmässä lapsi voi myös huomata, että ei ole yksin ja ainoa, joka on surullinen. Lasten ryhmissä menetykseen liittyviä tunteita käsitellään toiminnallisten menetelmien avulla, esimerkiksi leikin, musiikin, kuvailmaisun ja saduttamisen avulla. Sururyhmässä lapselle pyritään antamaan toivon näkökulma ja välineitä surun kanssa elämiseen. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko i.a.) 3.1 Diakonian raamatullisia perusteita Diakonian juuret voidaan löytää jo Raamatusta. Muodollisena lähtökohtana kristilliselle diakonialle voidaan pitää Apostolien teoissa (Apt. 6:1−6) olevaa kohtaa, jossa seurakunta valitsi seitsemän hyvämaineista, hengen ja viisauden täyttämää miestä auttamaan avustusten jakamisessa. Matteuksen evankeliumin ja Paavalin mukaan palveleminen, diakonia, on tärkeä osa sitä kuvaa, joka Jeesuksella oli omasta tehtävästään. (Matt. 20:25−28, 25:40, 44−45; Fil. 2:5−8; Room. 15:7−8.) Matteuksen evankeliumin mukaan Ihmisen Poika ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. (Matt. 20:28.) Diakoninen toiminta liittyy siis evankeliumin ytimeen, Jeesukseen. (Veijola 2002, 13.) Vuorisaarnasta löytyy Jeesuksen antama kultainen sääntö. Kaikki, minkä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Matt. 7:12; Luuk. 6:31) Martti Luther piti kultaista sääntöä sekä Jumala-suhteen että lähimmäisenrakkauden perustavana lauseena. Lyhimmillään diakoniaa voidaan kuvata kultaisen säännön konkretisoimiseksi. Kultaisen säännön kanssa sisällöllisesti samaa ovat sekä kymmenen käskyä että rakkauden kaksoiskäsky (Matt. 22:36−40), jossa Jeesus kehottaa rakastamaan Jumalaa koko sielusta ja mielestä sekä lähimmäistä niin kuin itseään. (Laulaja 2002, 60−61.) Diakonialle löytyy myös vanhatestamentillis-juutalaista perustaa. Vanhassa testamentissa korostuu voimakas sosiaalinen huolenpito. Profeetta Jesaja (Jes. 58:6−7) julistaa Jumalan odottavan toisenlaista paastoa. Jesaja julistaa Jumalan tahtovan, että murrat 19 leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Jobin kirjassa (Job 31:17−19, 32) Job puolustaa itseään: Olenko syönyt leipäni yksin ja jättänyt orvon vaille osaansa? Ei, nuoresta pitäen olen ruokkinut orpoja kuin isä, koko elinaikani olen pitänyt leskistä huolta. Olenko piittaamatta katsellut köyhää, jolla ei ole ollut vaatetta ylleen, tai kurjaa, jolla ei ole ollut millä itsensä peittää?—Vieras ei joutunut yöpymään taivasalla, minä avasin oveni matkalaiselle. (Job 31:17−19, 32.) Vanhassa testamentissa vastuu puutteenalaisista on koko yhteisön asia. Huoli vähäosaisista on synnyttänyt konkreettisia säädöksiä. Koron ottaminen on kielletty ja pantin ottamista on rajoitettu. Säädösten perustelu on sekä humaani että uskonnollinen. Psalmissa (Ps. 68:6.) kerrotaan, että Jumala itse huolehtii hädänalaisista. Jumala itse on orpojen isä ja leskien puoltaja. Sen, joka tahtoo elää Jumalan tahdon mukaan, tulee tehdä samoin. Myös Uudessa testamentissa (Luuk. 6:36.) Jeesus sanoo, että meidän pitää olla valmiita armahtamaan, kuten meidän Isämmekin armahtaa. (Räisänen 2007, 38−40.) 3.2 Diakonian määrittelyä Diakonia voidaan jakaa karitatiiviseen, sosiaaliseen, pastoraaliseen, katekeettiseen, missionaariseen ja liturgiseen diakoniaan. Karitatiivinen diakonia tarkoittaa lähimmäisenrakkauteen perustuvaa yksilöllistä ja välitöntä auttamista. Karitatiivinen diakonia on ollut aina diakonian keskeinen tehtävä ja sitä on pidetty yleensä diakonian perustoimintona. Karitatiiviseen auttamiseen on aina liittynyt myös sielunhoidollinen ulottuvuus, pastoraalinen diakonia. Vaikeuksissa olevaa lähimmäistä on haluttu ohjata hengellisten voimien lähteille, Jeesuksen luokse. Diakonia on mennyt kohti sosiaalista, poliittista ja yhteiskunnallista funktiotaan, kun on alettu kiinnittää huomiota myös ihmisten hädän syihin ja pyritty vaikuttamaan hädän syiden poistamiseksi. Diakonian missionaarinen ulottuvuus tulee esille esim. kirkon lähetystehtävän yhteydessä. Diakonian katekeettinen funktio pitää sisällään diakonisen kasvatustehtävän. Useimmiten diakonian katekeettinen tehtävä toteutuu nykyään diakoniakasvatuksena seurakunnissa. Liturginen diakonia liittyy jumalanpalveluselämään. On tärkeää, että diakonia ammen- 20 taa voimaa Jumalan sanasta ja seurakuntayhteydestä. Tärkeää on myös, että diakonia tuo arjesta nousevia kysymyksiä seurakunnan tietoisuuteen ja yhteisiin esirukouksiin. (Veikkola 2002, 115−118.) Diakoniatyö voidaan jaotella yksilö-, perhe- ja yhteisötyöhön. Lea Rättyän tutkimuksen mukaan diakoniseen yksilötyöhön vaikuttaa käsitys ihmisestä, yksilötyön periaatteista ja yksilötyön menetelmistä ja tukimuodoista. Ihmiskäsitykseen sisältyy ihmisen näkeminen osana sosiaalista verkostoa ja yhteisöä. Ihminen nähdään Jumalan luomana, tärkeänä ja ainutlaatuisena ja vastuullisena yksilönä. Yksilötyön periaatteita ovat kiireettömyys, luottamus ja kokonaisvaltainen kohtaaminen. Tärkeitä asioita ovat myös asiakkaan ottaminen todesta, asiakaslähtöisyys ja läsnäoleminen. Yhteistyö muiden toimijoiden kanssa on tärkeää. Emotionaalinen, käytännöllinen ja hengellinen tukeminen ovat yksilötyön menetelmiä ja tukimuotoja. (Rättyä 2009, 85−93.) Rättyän tutkimukseen osallistuneet diakoniatyöntekijät pitivät tärkeänä yksilön perhetilanteen, sosiaalisten verkostojen kartoittamista ja myös perheen jäsenten tapaamista kotikäynneillä. Perheen vaikutus tuli esille etenkin pitkissä asiakassuhteissa. Ja perhe oli tavallaan läsnä jokaisessa kohtaamisessa ja keskustelutilanteessa. Diakoniatyöntekijöiden mukaan yksilön saama apu vaikutti positiivisesti hänen lähiyhteisöönsä ja läheisten jaksamiseen. (Rättyä 2009, 86.) Rättyän tutkimukseen haastateltujen diakoniatyöntekijöiden määrittely yhteisöstä tapahtui ensisijaisesti institutionaalisen yhteisöllisyyden kautta. Yhteisöjä muodostui vastaajien mielestä myös erilaisista ihmisryhmistä, kuten esim. lapset ja eläkeläiset. Yhteisötyön periaatteita ovat kollektiivisuus, yhteisölähtöisyys ja yhteistyö. Tutkimuksessa kollektiivisuus yhteisötyössä tarkoitti esimerkiksi sitä, että yhteisössä huomioitiin kaikki jäsenet ja kaikkia hoidettiin yhdessä. Kollektiivisuus merkitsi diakoniatyöntekijöille yhdessä elämistä. Yhteisölähtöisyys tarkoitti tutkimukseen vastanneille sitä esimerkiksi, että yhteisö määritti työlle suunnan ja haasteet. Yhteisölähtöisyys edellytti diakoniatyöntekijältä tietoisuutta yhteisön säännöistä ja valinnoista ja yhteisön vaikutuksesta jäseniinsä. Yhteisötyön menetelminä ja tukimuotoina lueteltiin ryhmätoiminta, erityisryhmien parissa tehtävä työ, seurakunnan ja sen sanoman edustaminen, tiedollinen tukeminen, osallisuuden tukeminen ja ammatilliset valmiudet yhteisötyössä. Yhteistyö sisälsi moniammatillista yhteis- ja verkostotyötä. (Rättyä 2009, 99−104.) 21 3.3 Sosionomi (AMK) -diakonin ydinosaamisalueet Koulutuksena sosionomi (AMK) -diakonilla on siis sosiaalialan sekä diakoniatyön koulutus. Sosionomi (AMK) -diakonilla diakoninen sosiaalityö tarkoittaa diakoniseen erityisasiantuntemukseen ja kristilliseen ihmiskäsitykseen perustuvaa sosiaalialan työtä. Sosionomi (AMK) -diakoni huomioi työssään erityisesti ihmisen henkisyyden ja hengellisyyden. Usko nähdään voimavarana, toivon antajana, oikeudenmukaisuutta edistävänä ja yhteisöllisyyteen kutsuvana asiana. (Gothóni & Jantunen 2011, 105, 118−119.) Koulutus antaa sosionomi (AMK) -diakonille sekä sosiaalialan että diakoniatyön osaamisen. Ihmisen arki kiinnostaa sosionomia hyvinvoinnin perustana ja diakoniatyötä tehdään ihmisten ja yhteisöjen parissa. Sosionomin (AMK) osaamis- eli kompetenssialueita ovat sosiaalialan eettinen osaaminen, asiakastyön osaaminen, sosiaalialan palvelujärjestelmän osaaminen, yhteiskunnallinen analyysitaito, reflektiivinen kehittämis- ja johtamisosaaminen, yhteisöllinen osaaminen sekä yhteiskunnallinen vaikuttaminen. (Mäkinen, Raatikainen, Rahikka & Saarnio 2009, 3, 16−19.) Diakoniatyössä korostuvat arvo-osaaminen ja oleminen. Ihmisen rinnalle pysähdytään jakamaan hänen arkeaan. Diakoniatyöntekijän ydinosaaminen voidaan jakaa hengellisen työn osaamiseen, diakonisen asiakastyön osaamiseen, yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen osaamiseen sekä organisaatio- ja kehittämisosaamiseen. (Helin, Hiilamo & Jokela 2010, 40−41.) Sosionomi (AMK) -diakonin ammattiosaamiseen kuuluu koulutuksessa saatu teoreettinen viitekehys ja kyky käyttää ja soveltaa oppimaansa. Tutkinto antaa hyvät valmiudet pysyä jatkuvan muutoksen mukana ja kehittää ja toteuttaa uusia keinoja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiseksi. (Mäkinen ym. 2009, 3.) Diakoniatyöntekijä pyrkii työssään kokonaisvaltaiseen ja yksilölliseen kohtaamiseen. Ihminen kohdataan kaikilla tasoilla eli fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, emotionaalisesti ja hengellisesti. (Aalto & Gothóni 2011, 11). Työssään diakoniatyöntekijä joutuu tasapainoilemaan henkisen, hengellisen ja taloudellisen tuen antajana. Kuuntelemalla ja aidolla kohtaamisella voi syntyä toimiva ja luottamuksellinen vuorovaikutussuhde asiakkaan ja työntekijän välille. Asiakaslähtöisyys toimii lähtökohtana vuorovaikutukselle. Yhdessä asiakkaan kanssa etsitään ratkaisuja hänen elämäntilanteeseensa. Diakoniatyöntekijän tavoitteena on myös välittää toivoa, joka nousee kristillisyydestä. Hengellisyys ei ole itsetarkoitus, mutta kristillisyys näkyy myös tavassa, jolla diakoniatyönteki- 22 jä kohtaa asiakkaan. Kristus on nähtävissä jokaisessa asiakkaassa. Kristuksen rakkaus kuuluu kaikille. (Helin ym. 2010, 41−42.) 3.4 Sielunhoidollinen kohtaaminen Kirkon historiassa sielunhoitoa on määritelty eri tavoin ja myös sielunhoitoa on tehty erilaisilla toimintaperiaatteilla. Sielunhoidosta on muodostunut yläkäsite, jonka yhteyteen kuuluu monia erilaisia auttamisen muotoja. (Hakala 2002, 233−240.) Grevbo (2006) on jaotellut sielunhoidon kahdeksaan eri sielunhoitonäkemykseen: kerygmaattiseen, Raamattuperusteiseen, karismaattiseen, spirituaaliseen, seurakunnalliseen, syvyyspsykologiseen, lähimmäiskeskeiseen/ terapeuttiseen sekä sosiopoliittiseen sielunhoitoon. Suomalaisissa seurakunnissa edellä esitetyistä näkemyksistä laajasti käytössä ovat seurakunnallinen ja lähimmäiskeskeinen sielunhoito. Pirjo Hakala (2007) on lisännyt Grevbon luetteloon diakonisen sielunhoidon artikkelissaan Sielunhoidon suuntaukset ja diakonia. Diakonisessa sielunhoidossa ihminen otetaan huomioon kokonaisvaltaisesti, henkisesti, hengellisesti, fyysisesti, aineellisesti ja sosiaalisesti. Ihmisen aineellista auttamistakaan ei rajata sielunhoidon ulkopuolelle, vaan se nähdään kuuluvaksi sielunhoidolliseen auttamisen kokonaisuuteen. Kettunen (2001) puhuu intentionaalisesta sielunhoidosta ja se tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin diakoninen sielunhoito. Lähimmäiskeskeisessä, kokonaisvaltaisessa sielunhoidossa tärkeää on työntekijän herkkyys kuulla asiakkaan tarpeita. Kaikkia elämänalueita voidaan käsitellä keskustelussa. Diakoninen sielunhoito voi pitää sisällään dialogista, spirituaalista ja myös tavoitesuuntautunutta sielunhoitoa. (Kiiski 2009, 36–40, 84−86, 138−144; Hakala 2007, 231−255. ) Kahden ihmisen välisessä dialogissa on tarkoituksena luoda mahdollisuuksia ja nähdä uusia vaihtoehtoja. Dialogi tavoittelee uutta yhteistä ymmärrystä, jota ei ole mahdollista saavuttaa yksin. Martin Buberin (1923) mukaan kahden ihmisen on mahdollista kohdata toisensa todellisina ihmisinä Minä - Sinä – suhteessa. Dialogisessa suhteessa ihminen tunnustaa toisen ihmisen ”toiseuden”. Dialogisuus kuuluu keskeisellä tavalla ihmisen olemuksen ytimeen. Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja saada vastaus. Sielunhoitaja voi rakentaa dialogisuutta kiireettömällä läsnäololla. Le- 23 vollisuus, kiireettömyys ja rauhallisuus voivat auttaa asiakasta puhumaan ja lisäävät myös turvallisuutta. Dialogisuutta voidaan rakentaa myös kuuntelemisen avulla. Kuuntelemisen hoitava merkitys on suuri. Mihail Bahtinin (1991) mukaan ihminen tarvitsee toisen ihmisen, jonka kanssa hän vastailee omiin kysymyksiinsä. Sielunhoitoon sovellettuna ajatus tarkoittaa sitä, että sielunhoitajan tulisi kuunnella sitä, mitä asiakas itse haluaa hänelle kertoa, eikä niinkään sitä, mitä hän itse haluaisi tietää. Muun pois sulkeva varma asioiden tietäminen on dialogin vihollinen. Sielunhoitajan ei tarvitse tietää kaikkea. Sielunhoitajan tulee sietää epävarmuutta ja hänen tulee myös kyseenalaistaa omat tietämisensä ja olettamuksensa ja olla mahdollisimman avoin. Pruukin mukaan on houkuttelevaa tulkita dialogia teologisesti niin, että se ei ole vain kahden ihmisen välistä keskustelua, vaan että Jumala on itse läsnä siellä, missä kaksi ihmistä on asettunut aitoon dialogiin ja haluavat etsiä uutta, syvempää ymmärrystä. (Pruuki 2009, 9−22.) 24 4 OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN Tutkimuksen kohderyhmänä oli diakoniatyöntekijöitä, joilla oli kokemusta surutyöstä ja jotka kohtasivat lapsia työssään. Henkilökohtaisella yhteydenotolla johtaviin diakoniatyöntekijöihin ja yksittäisiin viranhaltijoihin oli mahdollista saada tutkimuksen kannalta sopivat henkilöt Opinnäytetyön kohteena olivat haastattelujen avulla esille saadut diakoniatyöntekijöiden kokemukset tilanteissa, joissa he olivat kohdanneet surevia lapsia. Tarkastelimme tutkimustehtävämme mukaisesti lapsen välitöntä kohtaamista, vaikka haastatteluissa tuli esille lapsen välillinen auttaminen perheenjäsenten ja sukulaisten sekä päiväkerhon kautta. 4.1 Opinnäytetyön tarkoitus, tavoitteet ja tehtävät Tutkimuksemme diakoniatyöntekijöiden kokemuksia lapsen surun kohtaamisesta tarkoituksena on kuvailla, miten diakoniatyöntekijät kokivat pystyvänsä tulkitsemaan tuen tarvetta ja tukemaan läheisensä menettänyttä lasta. Tavoitteena on tuottaa tietoa ja tietoisuutta niistä valmiuksista ja ammattitaidosta ja kohtaamisen tavoista, joita he kokivat itsellään olevan ja toisaalta puuttuvan kohdatessaan surevan lapsen. Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää niitä keinoja, voimavaroja ja menetelmiä, joita diakoniatyöntekijöillä on, kun he kohtaavat surevan lapsen. Tutkimuskysymys, johon pyrimme löytämään vastauksen, muotoutui tutkimuksen tarkoituksen, tavoitteiden ja tehtävän pohjalta. Tämän opinnäytetyön tutkimuskysymys on: Miten diakoniatyöntekijät kokemuksensa mukaan auttavat surevaa lasta? 25 4.2 Opinnäytetyön tutkimusmetodi ja aineistonkeruu Opinnäytetyömme tehtiin noudattaen laadullisen eli kvalitatiivisen tutkimuksen kriteereitä. Aineistonhankintametodi ja aineiston analyysi sekä eettisyyden ja luotettavuuden arviointi tehtiin laadulliselle tutkimukselle sopivalla tavalla. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 14−15.) Laadullinen tutkimusmetodi oli tarkoituksenmukainen opinnäytetyömme toteuttamiseen, koska tutkimuksella etsittiin kokemuksiin perustuvaa tietoa lapsen surun kohtaamisesta. Todellisen elämän monimuotoisuus eli tässä opinnäytetyössä diakoniatyöntekijöiden kokemukset pienen lapsen auttamisesta tulevat esiin laadullisen menetelmän kautta. Ilmiötä pyritään tutkimaan kokonaisvaltaisesti ja tutkittavan kanssa käydyt keskustelut ovat tiedon keruun lähteinä eli ihmistä suositaan tiedon keruun lähteenä. Laadullisessa tutkimuksessa suositaan metodeja, joissa tutkittavan tieto, kokemus ja näkökulma tulevat esille. Teemahaastattelu aineiston keruumenetelmänä on sopiva laadullisessa tutkimuksessa, kun se toteutetaan valikoidulle kohdejoukolle tarkoituksenmukaisesti. Laadullisessa tutkimuksessa saatua tietoa käsitellään ainutlaatuisena eikä tehdä yleistyksiä aineiston perusteella. Laadullinen tutkimus antaa mahdollisuuden joustavalle tutkimuksen etenemiselle. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2009, 164.) Yhteydenotot tulivat haastatteluun halukkailta henkilöiltä sähköpostilla tai puhelimella. Koulutustaustaa ei rajattu muuten vaan nimenomaan se, että oli käytännön työssä kohdannut tilanteita, joissa on ollut surevia lapsia, oli kriteerinä tutkimukseen valittujen kohdalla. Teimme koehaastattelun saatuamme ensimmäisen vapaaehtoisen, joka oli valmis osallistumaan tutkimukseen. Koehaastattelu antoi tietoa haastattelun käytännön toteutuksesta sekä aihealueen riittävyydestä opinnäytetyöksi. Harjaannuimme myös teemojen sisällön hahmottamisessa. Koehaastattelun materiaalin riittävyyttä arvioimme yhdessä. Sisällytimme koehaastattelun aineiston mukaan opinnäytetyön aineiston analyysiin. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla henkilökohtaisesti joko kasvokkain tai puhelimitse. Valitsimme teemahaastattelun, koska tarkoituksemme oli saada diakoniatyöntekijöiden omakohtaisia kokemuksia lapsen surun kohtaamisesta työssään. Viitekehyksen valmistuttua tiesimme, että aiheemme on monitahoinen ja kokemukset voivat vaihdella 26 haastateltavan mukaan. Otimme yhteyttä seurakuntiin puhelimitse ja sähköpostiviesteillä joko suoraan diakoniatyöntekijän nimellä tai johtavan diakoniatyöntekijän sekä seurakuntayhtymien yhteisten palvelujen kautta. (Hirsjärvi & Hurme 2000, 35.) Lähetimme sähköpostia suoraan diakoniatyöntekijöille ja johtaville diakoniatyöntekijöille sekä seurakuntayhtymien yhteisten palvelujen lasten surutyöstä vastaaville diakoniatyöntekijöille. Soitimme seitsemään seurakuntaan ja kysyimme mahdollisia haastateltavia. Johtavan diakoniatyöntekijän kautta lähetettyyn haastattelukutsuun vastasi kaksi diakoniatyöntekijää. Eräältä haastateltavalta saimme useamman uuden yhteystiedon, joiden perusteella löytyi yksi haastateltava. Lähetettyjä sähköpostiviestejä oli yhteensä 17. Osa näistä viesteistä välitettiin seurakunnan kaikille diakoniatyöntekijöille ja osa tavoitti vain yhden mahdollisen haastateltavan. Suoraan omalla nimellä lähettämäämme haastattelukutsuun vastasi 4 myöntävästi. Puhelinkeskustelun kautta suoraan ei tullut yhtään myöntävää vastausta. Yhden haastateltavan saimme haastatteluun aiemmin lupautuneen diakoniatyöntekijän antamien yhteystietojen perusteella. Kahdesta haastateltavasta saimme vihjeen sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät voineet itse osallistua tutkimukseen kokemusten puutteen vuoksi. Yksi diakoniatyöntekijä löytyi arjen yhteydessä, kun häneltä tiedusteltiin tavatessa kiinnostusta osallistua tutkimukseen, jossa kohteena olivat kokemukset lapsen surun kohtaamisesta. Jokainen haastateltava oli eri työnantajan palveluksessa ja kukaan ei asunut samalla paikkakunnalla. Teemana oli lapsen suru ja sen kohtaaminen ja kysymykset laadittiin avoimiksi siten, että kokemukset tulivat niissä esiin. Aineisto kerättiin seitsemältä (N=7) diakonian virkaan koulutuksen saaneelta henkilöltä eri puolilta Suomea. Diakoniatyöntekijät toimivat seurakunnissa. Haastateltavat toimivat joko pienissä yhden diakoniatyöntekijän seurakunnissa tai suuremman seurakunnan palveluksessa tehden lasten surutyötä päätoimisesti tai muun diakoniatyön ohella. Aineiston riittävyyttä arvioimme aineiston litteroidun tekstisivujen ja sen sisältämän informaation perusteella sekä taustatietojen pohjalta. Haastateltujen määrä oli tarkoituksenmukainen tuomaan esille valitsemiemme teemojen pohjalta ne kokemukset, joita diakoniatyöntekijöillä oli surevan lapsen auttamisesta. Aineiston kyllääntyminen jo ennen viimeisiä nauhoituksia osoitti sen. (Hirsjärvi ym. 2009, 182.) 27 Yksilöhaastattelun valitsimme sen vuoksi, että haastateltavat asuivat eri puolilla Suomea ja sen toteutus oli käytännössä sovittava jokaisen kanssa erikseen. Koska diakoniatyöntekijät tekevät erilaisissa puitteissa omaa työtään eikä ollut mahdollista koota ryhmää esimerkiksi saman työyhteisön sisältä, oli yksilöhaastattelu paras keino tuoda esiin henkilökohtaiset kokemukset. Puolistrukturoidulla teemahaastattelulla ennakkoon hyvin pohdittujen teemojen varassa voitiin syventyä ja pysähtyä tarkemmin erittelemään sisältöjä. Jokaisen kertojan oma ääni ja kokemus oli keskipisteenä. (Hirsjärvi & Hurme 2000, 48.) Yksittäisen henkilön muista poikkeavat ajatukset ja kokemukset tulivat näin esille hyvin. (Pietilä 2010, 215.) Teemahaastattelulla saimme esiin haastateltavan antamia merkityksiä asioille ja huomasimme niiden sisältämän informaation tärkeyden haastateltavalle. Vuorovaikutuksen tuoma teemaan liittyvä pohdinta tarkensi surutyön ja kokonaisvaltaisen kohtaamisen sisältöä käytännön ja teorian tasoilla. (Eskola & Suoranta 1998, 176.) Puolistrukturoitu eli teemahaastattelu sopi aineistonkeruumenetelmäksi tässä tapauksessa parhaiten. Haastattelutilanne antoi vapauden lähestyä aihetta etukäteen mietittyjen teemojen avulla sekä muotoilla haastattelutilanteessa tarkentavia kysymyksiä. (Eskola & Suoranta 1998, 87.) Haastattelu eteni diakoniatyöntekijän ehdoilla ja muotoutui tilanteen mukaan. Vastasimme itse siitä, että kaikki teemat käytiin keskustelussa läpi. Aihe sisälsi myös aineksia, joita oli heikosti tiedostettu aiemmin ja aineisto oli pieni, jolloin puolistrukturoitu haastattelu oli paikallaan. (Metsämuuronen 2008, 40−41.) Teimme väljän mutta tarkoin mietityn haastattelurungon, jossa teemat oli muotoiltu kysymyksiksi. Näin valmistauduimme siihen, että haastattelutilanteessa keskustelu sujui ja aihe hahmottui paremmin. Varmistimme nauhoitusten onnistumisen käyttämällä kahta eri nauhoitusta yhtäaikaisesti, jotta saimme haastattelun varmasti tallennettua. Lyhimmän haastattelun nauhoitus kesti 17 minuuttia ja pisin oli kestoltaan kaksi tuntia 32 minuuttia. 4.3 Aineiston analyysi Haastateltavien koulutuspohja jakaantui siten, että neljällä oli sairaanhoitaja-diakonissa koulutus ja muilla sosionomi-diakoni -koulutus. Haastattelut nauhoitettiin aineiston 28 puhtaaksikirjoitusta ja käsittelyä varten. Litteroitua tekstiä oli yhteensä 47 A4- kokoista sivua kirjoitettuna rivivälillä 1,5 ja fontilla 11. Teimme haastattelujen puhtaaksikirjoituksen mahdollisimman pian nauhoitusten jälkeen. Aineisto käsiteltiin laadullisella sisällönanalyysillä. Puhtaaksi kirjoitetun haastattelun jälkeen numeroimme haastattelut H.1−H.7 siinä järjestyksessä kuin ne oli suoritettu. Teimme alleviivauksia ja vahvensimme tekstiä jo kirjoitusvaiheessa. Luimme haastattelut useaan kertaan läpi ja teimme muistiinpanoja tulostettuihin litterointeihin. Aineiston käsiteltiin induktiivista sisällönanalyysiä käyttäen teemoittelua. Muodostimme löydetyistä merkityksellisistä sanoista ja ilmauksista ryhmiä ottaen huomioon sen, missä yhteydessä asia oli mainittu. Samaan teemaan liittyvien ilmaisujen yhtäläisyyksien tai eroavaisuuksien perusteella kokosimme keskeiset asiat. (Eskola & Suoranta 1998, 175−176.) Seuraavassa vaiheessa aineiston käsittelyssä oli abstrahointi, jolloin teimme johtopäätöksiä kielellisistä ilmauksista ja yhdistimme jo aiemmin muodostettuja ryhmiä edelleen siten, että olimme uskollisia asiayhteydelle. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 108– 113.) Aineiston lähestymistapaa ja käsittelyä muovasi ja ohjasi valitsemamme diakoniatyöntekijän näkökulma ja tutkimuskysymyksen asettelu. Aineistoon tutustumisen jälkeen tarkensimme tutkimuksemme painopistettä lapsen välittömään kohtaamiseen. Tulkintamme perustui aiheeseen liittyvän kirjallisuuden, teorian ja omien pohdintojemme synteesiin. Käytimme sanatarkkoja sitaatteja tulkintamme näyttönä. Sitaattien numero merkintä viittaa litterointivaiheessa jokaiselle haastatellulle annettuun järjestysnumeroon H.1− H.7. 29 5 OPINNÄYTETYÖN TULOKSET Tutkimuksemme koski varhaiskasvatusikäisen, eli 0–8 -vuotiaan lapsen surun kohtaamista. Määritelmä perustuu Valtioneuvoston varhaiskasvatuksen valtakunnallisissa linjauksissa tekemän periaatepäätöksen sisältöön, jossa ennen perusopetukseen siirtymistä lapsi on varhaiskasvatuksen piirissä. Tutkimuksessamme lapsen suru määriteltiin johtuvaksi läheisen ihmisen, vanhemman, sisaruksen tai isovanhemman, menetyksestä kuoleman kautta. Tämä asia otettiin esille vielä jokaisen haastattelun alussa, vaikka se ole kerrottu lihavoidulla tekstillä haastattelukutsussa, jonka perusteella diakoniatyöntekijät ottivat yhteyttä meihin. Tutkimuksemme keskittyi suoran kohtaamisen analysointiin, millä tarkoitamme sitä, että diakoniatyöntekijä on henkilökohtaisessa yhteydessä surevaan lapseen. Teemahaastattelulla saimme vastauksia tutkimuskysymyksiin. Haastattelurungon teemojen kautta muotoutui tulosten esittämisen rakenne. Teemat tarkentuivat haastattelujen aikana. Opinnäytetyössä tuli ilmi, millaisissa tilanteissa haastattelemamme diakoniatyöntekijät kohtaavat surevia lapsia ja miten suru ilmenee heidän kokemuksensa mukaan lapsissa. Haastateltavat antoivat tietoja käyttämistään auttamisen keinoista ja menetelmistä. Tutkimustulokset kertovat diakoniatyöntekijöiden arvioita valmiuksistaan ja siitä, mitä kokonaisvaltainen auttaminen ja hengellinen tukeminen tarkoittavat tilanteissa, joissa he kohtaavat surevia lapsia. 5.1 Diakoniatyöntekijä ja surun kohtaamisen kontekstit Haastattelussa pyysimme diakoniatyöntekijöitä miettimään, millaisissa tilanteissa ja kuinka usein he olivat kohdanneet surevia lapsia. Heidän mukaansa kohtaamisessa nousi merkittäväksi tilanne, missä kohtaaminen tapahtui, kuinka kauan menetyksestä oli kulunut ja kuinka monta kertaa oli aiemmin tavattu ja oliko kysymys yksilö vai ryhmätapaamisesta. Haastateltaviemme mukaan kohtaamisen tilanteet ja paikat vaihtelivat ja vaikuttivat myös kohtaamisen luonteeseen. Sururyhmissä ja -leireillä lapsiin saatiin läheisempi suhde kuin kriisityössä. Pienten seurakuntien kotikäyntityössä muodostui 30 vuosia kestäviä suhteita lapseen ja perheeseen. Lapsen surun kohtaamisen kontekstit (Kuvio 1.) ryhmittelimme tilanteiden ja tapahtumispaikan perusteella. Diakoniatyöntekijät kohtasivat surevia lapsia lasten kotona, diakoniatyöntekijän vastaanotolla, päiväkodissa, seurakuntien tiloissa ja leirikeskuksissa sekä onnettomuuspaikoilla. Lapsen surua kohdattiin monissa erilaisissa tilanteissa. Tilanteet saattoivat olla yksilö- tai ryhmätapaamisia, akuutteja tilanteita, jatkotyöskentelytilanteita. Lapsen surua kohdattiin edellä mainittujen lisäksi sururyhmässä ja -leirillä. …minulla ei ole kokemusta tämmöisestä vetäytymisestä näissä ryhmissä ja leireillä…(H.5) Ei ne, ei ne siinä umpioudon tätin läsnä ollessa kysy yhtään mittään. (H.1) Mä teen yleensä siten, kun mä näihin akuutteihin meen, mä käyn niissä yleensä kolme, neljä, viis kertaa riippuu tilanteesta. Sitten mä käyn, kun hautajaisista on kulunut tietty aika, niin mä käyn siellä semmosen tervehdyskäynnin tekemässä ja silloin, etenkin jos mä oon sit ollu niiden lasten kanssa tekemisissä, niin lapset kyllä, ne tulee siihen juttelemaan, kertomaan. (H.1) ALALUOKKA YLÄLUOKKA PÄÄLUOKKA K koti, diakoniatyöntekijän vastaanotto, seurakunnan tilat seurakunnan leirikeskukset onnettomuuspaikat päiväkoti O N KOHTAAMISEN PAIKAT T E K akuutti tilanne jatkotyöskentelytilanteet yksilötyö ryhmätyö sururyhmä, suruleiri S TILANTEET T I T KUVIO 1. Lapsen surun kohtaamisen kontekstit 31 5.2 Lapsen surun ilmenemisen monet muodot Osa haastateltavista jatkoi oma-aloitteisesti lapsen surun ilmenemisen ja lapsen surun olemuksen kertomisella. Heidän mukaansa lapsen surulle on tyypillistä, ettei lapsi sure koko ajan. Lapsi ilmaisee surua vähän kerrallaan, surahdellen, kuten eräs haastateltavamme asian ilmaisi. Yleensä pienet lapset koettiin aidoiksi ja välittömiksi siten, että he sanoivat ja kysyivät, kun askarruttavia asioita tuli mieleen. lapset on kyllä toisaalta semmosia hyvin aitoja että tuota .. yhessä perheessä kerran tuota lapsi sisar kuoli pieni lapsi ...kuoli niin nämä toiset lapset sano sitä, että tuot ... ku kävi kattomassa -----. kun se ei liikkunu eikä reagoinu ... ---- niin ne olivat valmiit antamaan pois luopumaan (H.2) Aikuisen tuli ymmärtää, ettei lapsi löydä aina oikeita sanoja tai käsitti asian omalla tavallaan. Myös pieni lapsi kokee ja surree ja… Mutta aikuinen ei sitä vain älyä. (H.1) Haastatteluaineiston perusteella tulkitsimme, että lapsi ilmaisee surua fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisissa suhteissa ja käyttäytymisen muutoksilla. (Liite 1 Kuvio 2.) Käyttäytymisen muutoksina he ovat pitäneet selvää aggression ilmausta, itkua, vanhempaan takertumista ja tiettyyn toimintaan tai hokemaan juuttumista, levottomuutta, niin sanottua ”päätöntä” juoksemista, puhumattomuutta, vaikenemista ja vetäytymistä toisten seurasta.. Diakoniatyöntekijät ovat tulkinneet lapsen surun fyysisiksi oireiksi havainnot lapsen ruokahaluttomuudesta, puheen pahasta olosta, päänsärystä, vatsakivuista ja unen häiriöistä. Psyykkinen ilmeneminen oli diakoniatyöntekijöiden mukaan lapsen yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta, pelkojen ja syyllisyyden ilmaisuja, riippuvuuden lisääntymistä jäljelle jääneeseen vanhempaan sekä surun kapselointia siten, ettei ulospäin näkynyt mitään eikä lapsi suostunut asiaa käsittelemään lainkaan vaan siirsi sen kokonaan syrjään. Muutoksina sosiaalisissa suhteissa nähtiin kaveripiirin kiinnostavuuden väheneminen, syrjään vetäytyminen, sekä vastakkaiset reaktiot kuten huomion hakeminen, kontaktin etsiminen turvallisiksi koettuihin aikuisiin ja kaikkien syliin pyrkiminen. Lapsi suree omalla tavallaan yksilöllisesti. Hän voi myös yli- tai alireagoida tai reaktiot tulevat viiveellä. Aikuiselta voi lapsen suru jäädä huomaamatta ja esimerkiksi aggressiota ei ehkä tunnisteta surun ilmaisemiseksi. Lapsen suru oli il- 32 mennyt eräässä suruperheessä niin, että lapsi oli hakeutunut diakoniatyöntekijän syliin ja lähelle ja samaan aikaan nipistellyt ja lyönyt tätä. Kyllä lapsi viestittää paljon, mutta hänellä ei ole kanavia tuoda ulos sitä asiaa, niinku aikuisella. Hänelle on tavallaan niinku mysteeri kaikki se ja se voi jättää semmoisen kauhun, jos sitä ei käsitellä. (H.6) 5.3 Auttamisen keinot ja menetelmät Kun lapsi ottaa puheeksi tai ilmaisee muuten suruaan, tämän tutkimuksen mukaan aikuisen pitää olla valmis ottamaan lapsen viesti vastaan ja miettiä, mitä lapsi haluaa kertoa. Juttelemalla ja lisäkysymyksillä aikuinen voi saada tietoa lapsen kuolemaan liittyvistä käsityksistä, myös väärinkäsityksistä, peloista, toiveista ja odotuksista. Aikuisena oleminen ja turvan antaminen nousi esiin asiana, jota diakoniatyöntekijät halusivat lapsille välittää. Tämän tutkimuksen mukaan aikuisen tärkeä tehtävä on auttaa lasta ymmärtämään, mitä suru tekee ja vaikuttaa lapsessa. Sureminen ja jännittäminen voi aiheuttaa fyysisiä tuntemuksia, joita ei tunnista sellaisiksi, jos ei tiedä. Semmonenkin oli ihan vasta… Yhen lapsen kanssa, että hautajaisissa voi palella, että se on niin jännittävä ja että se surukin tekkee sen, että sielä voi olla kylymä…Vaikka on lämmin kesäpäivä, niin silti voi palella. (H.1) Mutta juuri nämä pohtimiset ja uniin menemiset, missä se on, onko sillä kylmä ja muuta, niin näitä pitää saada puhua pois, elikkä se on sitä niinku sielunhoitoo. (H.6) Diakoniatyöntekijöiden käyttämät suoraan kohtaamiseen liittyvät auttamisen keinot ja menetelmät ryhmittelimme (Liite 2 Kuvio 3.) neljään eri ryhmään: toiminnalliset menetelmät, vertaistuen mahdollistaminen, tiedonjakaminen ja sanoittaminen sekä tilan antaminen ja turvallisuus. Toiminnallisilla menetelmillä diakoniatyöntekijät pyrkivät auttamaan lasta tunteiden tunnistamisessa, surun, ikävän ja pahan olon ilmaisemisessa. Esimerkiksi nukketeatterin keinoin pystyttiin auttamaan lasta arkojen asioiden ulkoistamiseen. Toiminnalliset 33 menetelmät mahdollistavat myös sen, että lapsi saa olla oma itsensä ja määritellä etäisyyden kipeään asiaan. ett lapsethan usein piirtää hautoja tai… niin siit ei tarvii tehdä suurta numeroa tai niin ei saa …vaan ymmärtää, että hän käsittelee sitä asiaa. (H.3) Diakoniatyöntekijät toivat esiin tärkeänä esille sen, että pienen lapsen kanssa lähestytään asiaa lapselle ominaisilla tavoilla. Joku piti aina kuvakirjaa mukanaan, toinen lauloi lapsen kanssa tuttua lastenvirttä. Piirtäminen tuli lähes jokaisen haastatellun vastauksissa esille keinona työstää tapahtunutta ja sen herättämiä tunteita. Keskustelu, puhe tapahtuneesta ja asian käsittely etenevät lapsen ehdoilla ja lapsen konkreettisen ajattelun huomioivaa. Koska lasten kanssa se on, että täytyy olla muita välineitä, kuin puhe. (H.4) …Että jos itkettää, tai että on mahollisuus, tai että sit saa palata siihen omaan arkeensa ja tuota niihin omiin tekemisiinsä, niin ettei tarvi niin kuin ei tartte itse muuttua, ettei tarvi ruveta tekemään surua silloin, kun ei siltä tunnu, tai jotenkin väkisellä työstämään asioita silloin kun ei siltä tunnu, vaan saa leikkiä ja leikeissä… Jos ne tulee esille leikeissä, niin saa…(H.3) Osa haastatelluista diakoniatyöntekijöistä koki, että heillä on kehittämisen varaa erilaisten toiminnallisten menetelmien käyttämisessä lasten kanssa. Heidän mukaansa seurakunnan lastenohjaajilla ja nuorisotyöntekijöillä on enemmän kykyä ja ammattitaitoa toimia pienten lasten kanssa kuin diakoniatyöntekijöillä. Uusien menetelmien oppiminen kuului työhön, jotta voisi auttaa surevia lapsia. Kun sitä lähtee tekemään, niin sitä oppii tekemällä ja sit kun meillä on ollut eri henkilöitä sitä tekemässä, niin oppii toisilta henkilöiltä niitä menetelmiä. (H.4) Tutkimuksessa tuli esille, että oli vaikea löytää vertaistukea surevalle lapselle. Osa haastatelluista diakoniatyöntekijöistä oli ollut järjestämässä lapsille suunnattuja sururyhmiä ja -leirejä. Diakoniatyöntekijät pystyivät ohjaamaan lapsen vertaistuen piiriin sururyhmien ja -leirien muodossa. Vertaistuki auttaa diakoniatyöntekijöiden mukaan surevaa lasta huomaamaan, että muillakin on samanlaisia kokemuksia, tunteita ja ikävää. …Se on juuri sitä parasta antia lasten sururyhmässä, että se oli kuitenkin vertaistukiryhmä niillekin. … Se tekkee niille lapsille sellasen ajatuksen, ettei ole ainut, jolle on käynyt näin ja se siinä vertaistukiryhmässä oli pa- 34 rasta, että ne näki, että oli muitakin, jolle on käynyt näin. Ja pääsi tutuksi toistensa kans, niin ne keskustelut, joita ne kävi keskenään oli sitä kaikista hedelmällisintä… Minä ja --- toisena työntekijänä me oltiin ihan vaan taustalla, seisoskeltiin ja ne parhaat keskustelut tuli. (H.1) Haastateltavat kokivat, että tiedon jakaminen ja surun sanoittaminen auttavat surevaa lasta. He auttavat nimeämään ja jakavat tunteita. He kertovat surun aiheuttamista fyysisistä oireista. He kertovat, että suru voi tuntua lapsella kipuna päässä ja vatsassa. Suru voi vaikuttaa myös uneen. Konkreettisena harjoituksena käytettiin sururyhmissä omien ääriviivojen piirtämistä, ja surun tuntumisen paikkojen merkitsemistä piirustukseen. Diakoniatyöntekijät kertoivat lapsille, mitä hautajaisissa tapahtuu, mitä tarkoittaa, kun on kuollut eikä ole elävä. Voi sanoa sen, että mua itkettää ja on ikävä --- Että se ikävä kuuluu siihen ja se paha olo, niinku raskas olo. Se tuntuu, tai kuuluu siihen suruun. Ja se voi niinku sitä auttaa, kun sanot siitä vanhemmille tai jollekkin... kuka on se aikuinen… että se auttaa, kun sanot ääneen, kun sulla on tämmönen olo. (H.1) ...annetaan nimi erilaisille kivuille… niin kuin vatsakivut.. nii että se suru muuttaa muotoaan. (H.5) Diakoniatyöntekijät käsittelivät yhteistyötä eri tahojen kanssa myös surevan lapsen auttamisen menetelmänä ja keinona. Tällaista välillistä auttamista tapahtuu haastattelujemme perusteella vanhempien, eri ammattiryhmien, seurakunnan eri työalojen, päiväkodin yhteistyön kautta. Toimiva vuorovaikutus työntekijän ja lapsen välillä on perusta auttamisen keinojen ja menetelmien myönteiselle vaikutukselle. Lapsen huomioiminen ja herkkyys hänen viesteilleen olivat työntekijöiden mukaan vahvuuksia heidän vuorovaikutustaidoissaan. He pystyivät antamaan turvallisen aikuisen ihmisen lapsen lähelle. sanosin sillä tavalla, että antaa sitä turvaa ja aikuisuutta ja jotakin pysyvyyttä, sen minkä pystyy. (H.3) Näin myös lapsi voi aistia, ettei ole hätää, kun aikuinen rauhallisesti on läsnä tilanteessa, mutta ei painosta lasta. Lapselle annettiin lupa olla lapsi. Häneltä ei kyselty sellaisia asioita, joiden koettiin kuuluvan perheen aikuisen vastuulle. Erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, ettei lapsille synny vääriä mielikuvia tai syyllisyyttä. Oman elämänhistorian raskaiden kokemusten läpikäyminen liitettiin kykyyn antaa turvaa ja olla aikuinen lapsen lähellä. 35 … omien surujensa läpikäyminen niin, että on tilaa omassa itsessä ottaa tunnetta vastaan. (H.5) Hyväksynnän osoituksena tuli esiin myös lämmin kosketus. Ryhmätilanteissa työntekijät kokivat työparin tarpeelliseksi, koska yksin ei pysty huomaamaan kaikkia lasten reaktioita, jos on itse ohjaamassa toimintaa. 5.4 Diakoniatyöntekijän valmiudet Tutkimuksessa kävi ilmi, että kaikille haastateltaville ammatissa kehittyminen on tärkeää. Lisäkoulutuksella on haettu suru-, kriisi-, perhe- ja hoitotyön, sielunhoidon ja teologian erityisosaamista. Diakoniatyöntekijät kokivat saaneensa valmiuksia lapsen surun kohtaamiseen koulutuksen, elämänkokemuksen sekä diakoniatyöntekijän ammatissa toimimisen kautta. Valmiuksina lapsen surun kohtaamiseen haastateltavat mainitsivat rohkeuden, asiakastyön osaamisen, hengellisten välineiden käytön osaamisen, lisäkoulutuksella saadun erityisosaamisen, aitouden ja itsensä kehittämisen. Rohkeus kohtaamiseen ja vaikeiden asioiden käsittelyyn ja työstämiseen koettiin tulevan oman elämän työstämisen kautta. Omien surukokemusten läpikäyminen oli pitkään työssä olleille tullut voimavaraksi ja sisäiseksi ymmärrykseksi. He kokivat voivansa ottaa vastaan lapsen surua, koska heillä oli tilaa kuoleman aiheuttamille tunteille. Raskas tapahtuma ei enää aiheuttanut omien kipeiden kokemusten hallitsematonta esiin tuloa. Diakoniatyöntekijöiden kokemukset koulutuksen tuomista valmiuksista vaihtelivat. Toisten mielestä jo ammattikoulutus antoi valmiuksia vaikeiden asioiden kohtaamiseen, kun taas toisten mielestä vasta ammatissa toimiminen ja lisäkoulutus antoivat tarvittavat valmiudet. Minusta tuntuu, että meillä oli --- niin se meiän pappi, oli tuon tyyppinen ihminen. Hän meitä kyllä valamenti tämmöseen vaikeitten asioitten kohtaamiseen. Että siihen aikaan ei puhuttu kriisityöstä, eikä tämmösestä. Hän oli semmonen, että tuota hän pani meitä aina miettimään, että millä tavalla koko perhe huomioijaan. Minusta tuntuu, että se hänen nämä ope- 36 tukset ja nimenomaan se, että lapsi on se, joka tarvii turvaa ja että kun perheeseen mennään, että kontaktia kun otetaan aikuisiin ihimisiin, niin lapset pittää huomioia, että lapset on ne, jotka sen todellisen tilanteen näyttävät. Jos lasta niinku kahtoo perheessä, tietää mitä perheelle kuuluu. (H.2) …Kyl se on tullu ihan sitte kentältä se oppi ja ei voi sanoa niinkään, että pelkästään kentältä. Mä käyn ite siis --- koulutusta tällä hetkellä… (H.7) Diakoniatyöntekijät kokivat tarvitsevansa lisää sielunhoidollista koulutusta, oman hengellisen elämän hoitamista ja työnohjausta. Lisäksi kaivattiin lisää tietoa lapsen psyykkisestä kehityksestä ja eri toiminnallisten menetelmien käytöstä lasten kanssa. Eihän se koskaan sillä tavalla niinkun aattelen lapsen kehitystä, miten lapsi kasvaa ja kehittyy ja minkälaiset asiat siinä normaalikehityksessä on… Ja mitkä sitten poikkeavat. Niin eihän se koskaan pahhaa tekis, jos tuota ois semmosta koulutusta diakoniatyöntekijöille…. Uskallan toimia kuitenkin näilläkin evväillä, mitä mulla tällä hetkellä on. Mutta koskaan uus tieto ei ois pahitteeksi. (H.2) Haastattelustamme tuli ilmi, että ilman erillistä mainintaakin, Jumala on läsnä kohtaamisissa. Työntekijän oman sisäisen vakaumuksen ja ulkoisen vokaation, virkaan kutsumisen kautta. Ja sellasen, sen oman hengellisen hoidosta huolehtiminen. Ett on niinku niin… Pitää saada itse ensin toivo ja lohdutus, että voi antaa toisille. (H.6) 5.5 Hengellinen tuki ja sielunhoito Hengellisen tuen välineet sekä oma vakaumus olivat tutkimuksemme mukaan (Kuvio 4.) ne keinot, joilla diakoniatyöntekijät tukivat lapsia hengellisesti. Työntekijät käyttivät esimerkiksi virsiä, rukousta, lasten hengellisiä lauluja ja kirjoja hengellisinä välineinä. Varsinkin suruleireihin ja sururyhmiin liittyivät virsien ja hengellisten laulujen laulaminen. Suruleireillä, jossa oltiin perheenä, kuului jumalanpalvelus ja ehtoollisen vietto yhteiseen lasten ja vanhempien ohjelmaan. Diakoniatyöntekijät kokivat oman vakaumuksen hengellisen tuen lähteenä. Työntekijä ei ole omalla asiallaan vaan lähetettynä auttamaan ihmistä. 37 Mutta myöskin luottanut siihen, että mun ei tarvi, tulee sieltä muualta se voima ja olla vaan ja vastaanottaa sitä tunnelmaa niillä sanoilla, mitä se lapsi pystyy, tai nuori tuottamaan. (H.6) Ja he halusivat nimenomaan tietää taivaasta. Ja sellasen pelon poistaminen ja missä --- on. … Ja mitä te ajattelette, minkälainen taiv…, missä hän nyt on ja minkälainen taivas on. (H.6) Surun kohtaamisen konteksti vaikuttaa hengellisen tuen muotoon. Haastattelumme mukaan diakoniatyöntekijät kokivat tekevänsä hengellistä työtä ja sielunhoitoa, vaikka hengellisiä kysymyksiä ei välttämättä käsitelty lapsen kanssa Haastattelija--- Ottavatko lapset esille hengelliset asiat? Mutta ei ne sielä kriisiryhmän istunnossa… (H.1) Sillonku ku järjestäjätahona on seurakunta, niin sillon ne ihmiset tekee sen valinnan tullessaan. (H.1) Kun kysyy, ett miten se hengellisyys on siinä läsnä--- Kyl mä oman vakaumukseni pohjalta vastaan, ett mä uskon, ett se on taivaassa ja Jumalan luona ja on hyvä olla. En mä siihen sit ala muuta keksimään. Se on mun mielestä se kirkon aarre. (H.4) ALALUOKKA virret hengelliset laulut rukous Raamatun luku ehtoollinen hartaudet hengelliset kirjat keskustelu usko lähetettynä oleminen luottamus voima turva toivo kristillinen ihmiskäsitys YLÄLUOKKA HENGELLISET VÄLINEET OMA VAKAUMUS KUVIO 4. Diakoniatyöntekijöiden keinot antaa hengellistä tukea PÄÄLUOKKA H E N G E L L I N E N T U K I 38 5.6 Kokonaisvaltaisuus Diakoniatyöntekijät toivat esiin (Liite 3 Kuvio 5.) lapsen kohtaamisessa fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja käytännön auttamisen. Diakoniatyöntekijät ottavat huomioon fyysisen ympäristön, jossa lapsi on. Kotikäyntityössä työntekijät kiinnittävät huomiota, onko kotona avuntarvetta, onko päästy käymään kaupassa, onko ulkoiltu ja onko saatu nukuttua. Sit on nyt iso keskustelu ollu --- tästä kotiavun tarpeesta niinku näissä kriisitilanteissa tarvitaan ihan sitä käytännön apua…. Se on hirveen arvokasta, että se seurakunnan työntekijä, vaikka paikallisseurakunnassa varsinkin kun he tekee kotikäyntejä tulee sinne kotiin ja näkee siellä ihan konkreettisesti, mikä se tilanne siellä kotona on. (H.4) Se olis se, mitä perheet oli niinku viestittäny, että joku tulee ja auttaa, ett saatais vähän ruokaa. Ja joku tulis, ett se vanhempi pääsi hoitaan vähän jotain asiaa. Etenkin nämä, joilla on ihan pieniä lapsia. (H.4) Psyykkisenä apuna diakoniatyöntekijät toivat esiin turvallisen aikuisen löytymisen tärkeyden surutilanteessa lapsen rinnalle. Tällöin lapsi voi tehdä surutyötä omalla persoonallisella tavalla. Lapsen elämää tarkastellaan myös kokonaisuutena, jossa suru on sillä hetkellä yhtenä osana. Haastatteluista tuli esille kuitenkin tulevaisuuteen suuntautuminen. Lapsi kohdataan ja häntä autetaan hänen kehitysvaiheensa mukaisella tavalla. …mutta minä näen kyllä siinä, siinä on niinku koko lapsen se elämä. Että minkälaista on ollut se elämä ennen sitä kuolemantapausta, mitä kaikkea ja sillä hetkellä, kun se on tapahtunut ja sitten siitä eteenpäin. (H.6) Mut sitte, että ei lähetä vellomaan siinä, vaan annetaan lapsen olla lapsi. Ja muistetaan se ihan koko aika. Ett lapsi suree omalla tavallaan. (H.7) Sosiaaliseen auttamiseen liittyen kolmessa vastauksessa nostettiin esille, että lapsi on osa perhettä, josta häntä ei voi erottaa. Yhdessä vastauksessa tuotiin esille kannustaminen yhteyteen toisten kanssa ja lapsen välillinen auttaminen yhteistyössä eri toimijoiden kanssa. …ei voi erottaa perheestä. (H.5) Ja myöskin sitten niinku innostaa ja kehittää sellaista vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Ja että juuri teidät minä haluan kutsua siihen… (H.6) 39 Käytännöllinen auttaminen sisälsi lapsen välillisen auttamisen eri toimijoiden keskinäisen yhteistyön kautta. Käytännön apua mietittiin kotipalvelun ja terveydenhuollon mahdollisina palveluina. Jossakin tilanteessa myös diakoniatyöntekijä itse teki käytännön palvelua lapsen kotona. Kokonaisvaltaisuudesta kysyttäessä sosiaaliseen ja hengelliseen auttamiseen liittyvät asiat eivät tulleet esille diakoniatyöntekijöiden vastauksista, vaikka aiempien teemojen kohdalla vastaukset käsittelivät näitä aiheita. Kokonaisvaltaisuuden teema käsiteltiin haastattelussamme viimeisenä aihealueena ja teema oli laaja. Diakoniatyöntekijät lähestyivät kokonaisvaltaisuutta lapsen surun kohtaamisessa hyvin käytännönläheisesti. 40 6 TUTKIMUKSEN EETTISYYS Lapsen surun kohtaamista ei ole tutkittu diakoniatyöntekijän näkökulmasta. Heidän kokemustensa esiintuominen on tärkeää, jotta diakoniatyön monipuolinen kokonaiskuva tulee esille. Aihe on ajankohtainen, koska lasten surutyö on tullut uudeksi haasteeksi seurakunnille ja sen välttämättömyys on ymmärretty surevien lasten auttamisessa. Lasten surutyöhön liittyvä osaaminen saadaan näkyväksi sekä mahdollinen koulutuksen tarve tiedostetaan. (Sarlin, 2012.) Haastattelujen lähtökohtana oli vapaaehtoinen osallistuminen tutkimukseen. Haastateltavat saivat halutessaan tutustua tutkimussuunnitelmaan, joka lähetettiin sähköpostilla liitteenä tai se oli haastattelussa mukana tulosteena. Haastatteluun varattiin aika niin että jokainen haastattelu saattoi kestää niin kauan kuin haastateltava katsoi keskustelun aiheesta tarpeelliseksi. (Hirsjärvi ym. 2009, 25.) Opinnäyteyhteistyösopimukset selviteltiin jokaisen haastateltavan kanssa erikseen. Haastateltavat selvittivät, tarvitsivatko he lomakkeisiin esimiehen allekirjoitusta. Tutkimuksen eettisyyteen kiinnitimme huomiota siten, että tutkittavien suojaan liittyvät seikat tulivat huomioiduksi laajasti. Kerroimme tutkimukseen osallistuville etukäteen sähköpostilla, mistä tutkimuksessa oli kysymys, mihin ja miten tutkimuksessa saatua tietoa tullaan käyttämään. Eettisyys toteutui siten, että aineiston keruusta ja käsittelystä annettavien tietojen perusteella ei kyetä vastaajien henkilöllisyyttä paljastamaan eikä kertomuksien henkilöitä tai sururyhmiin osallistuneita tunnistamaan. Haastatteluun osallistuneita suojaa myös se, ettei hänen työnantaja seurakuntaansa mainita tutkimuksessa. Emme ole tuoneet tutkimuksessamme esiin haastateltujen tarkkoja koulutustaustoja, valmistumisvuosia, paikkakuntia tai millä diakoniatyön sektorilla toimii. Lupaamamme anonymiteetti ei vaarannu eikä tietoja voida yhdistää tiettyyn henkilöön. (Tuomi & Sarajärvi, 2009, 128−133.) Haastattelun toteuttamisen jälkeen kerroimme, että heillä oli oikeus tarkistaa kerätty aineisto ja tarkentaa tai muuttaa lauseita, mikäli ne eivät vastanneet sitä, mitä he olivat tarkoittaneet. Tätä mahdollisuutta ei yksikään diakoniatyöntekijä käyttänyt. 41 Tutkimuksen eettisyyteen vaikuttavat tutkijan omat ennakkoasenteet. Pyrimme tietoisesti käsittelemään aiheemme teemoja siten, ettemme antaneet omien mieltymystemme ohjata tutkimusprosessia ja tutkittavasta aineistosta tehtäviä johtopäätöksiä ja tuloksia. Haastatteluissa emme tuoneet esille omia mielipiteitämme vaan annoimme haastateltavien kertoa ja teimme lisäkysymyksiä, silloin kun halusimme tarkentaa tai emme ymmärtäneet, mitä henkilö tarkoitti. (Metsämuuronen 2008, 47.) Tämän opinnäytetyön eettisyyttä arvioitaessa oli tärkeää työntekijän vaitiolovelvollisuuden kunnioittaminen. Vaitiolovelvollisuus toteutui sähköpostiviestinnässä siten, ettemme käyttäneet vastatessamme yhteydenottajille ryhmäviestejä. Näin diakoniatyöntekijät eivät tienneet, ketkä olivat tutkimukseen haastattelun antaneet. Haastateltavilla oli mahdollisuus vaikuttaa haastattelun sisältöön. Pystyimme jo haastatteluvaiheessa kertomaan, ettei tutkimuksessamme ei ole tunnistettavia tai yksilöitäviä tietoja siten, että niistä voitaisiin haastateltava tai asiakkaita tunnistamaan. Olimme tietoisesti avoimia tutkimusaineiston käsittelyssä, etsimme monipuolisesti aiheeseen liittyvää teoriatietoa, jota käytimme. Tuotimme opinnäytetyön raportin oman ymmärryksemme ja kykyjemme mukaan. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2009, 24.) Haastattelujen aineisto tuhotaan opinnäytetyön hyväksymisen jälkeen, niin ettei se joudu ulkopuolisten käsiin. Eettisesti on tärkeää tutkia tätä aihetta, sillä pienen lapsen mahdollisuudet toimia oman asiansa puolesta ovat rajalliset ja näin toimme esiin niitä arvoja, jotka puolustivat heikon ja puolustuskyvyttömän asemaa. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2009, 24−25). Tämä arvosidonnaisuus toteutui siinä, että tämä aihe nostaa esiin helposti huomiotta jäävän pienen lapsen surun kohtaamisen ja sen, että lapsella itsellään on heikot mahdollisuudet toimia siten, että saisi apua surutilanteessa. Heikomman auttaminen on arvosidonnaista toimintaa. Tämän tutkimuksen tasolla arvosidonnaisuus tulee esille diakoniatyöntekijöiden haastattelujen tuoman tiedon kautta. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 128.) 42 7 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS Laadullisen tutkimuksen luotettavuus perustuu suurelta osin tutkimuksen kuluessa tehtyihin valintoihin ja niiden perusteluihin. Teemahaastattelun valinta kokemusten keräämiseksi oli perusteltua sen vuoksi, että näin saadun tiedon subjektiivisuus oli tutkimuksemme tarkoituksen ja tavoitteen mukainen. Teimme yhden koehaastattelun, jotta saimme selville oliko mahdollista kerätä tutkimuksen kannalta relevanttia tietoa aineistolähtöiseen opinnäytetyöhön. Käytimme koehaastattelun aineistoa varsinaisten haastattelujen kanssa samanarvoisena tiedon lähteenä työssämme. Kertomusten sisältämät kokemukset saatiin esiin sanatarkan litteroinnin avulla. Kahden haastattelijan aineistot toivat esiin sellaisia seikkoja, jotka löytyivät molempien aineistoista. Näin saatoimme todeta, että saimme teemoihin liittyvää tietoa molempien opiskelijoiden tekemistä haastatteluaineistoista. Luimme ensin omat litteroidut aineistomme läpi ja teimme kumpikin oman alustavan analyysin niistä. Tulostetut tekstit kävimme tahoillamme läpi ja kumpikin merkitsi aineistoihin merkitykselliset sanat ja ilmaisut. Molemmat haastattelijat saivat samansuuntaista tietoa teemojen puitteissa. Tämä vahvisti aineiston luotettavuutta. (Hirsjärvi ym. 2009, 231.) Aineiston pelkistämisen avulla löysimme tutkimuskysymyksemme kannalta tärkeät ilmaisut ja pystyimme tarkistamaan, että se sisälsi tutkimuksen kannalta relevanttia informaatiota. Jatkoimme aineiston käsittelyä valitun tutkimustehtävän mukaisesti, koska aineisto ei antanut aihetta muuttaa tutkimussuunnitelman mukaista etenemistä. Aineiston laajuus laadullisessa tutkimuksessa ei ole oleellinen silloin, kun pyritään kuvailemaan kokemuksia. Huomasimme, että seitsemän diakonian virkaan kelpoisen henkilön haastattelun tuottama aineisto oli riittävä, koska samat asiat ja näkökohdat alkoivat toistua neljännen haastattelun yhteydessä. Laadullisen tutkimuksen luotettavuutta arvioitaessa on tärkeää, että tutkimuksen kussakin vaiheessa avataan tutkimusmenetelmän ja aineiston valintaan ja analyysin vaiheisiin vaikuttaneet seikat ja valinnat. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 137−143.) 43 Haastattelujen yhteydessä tarkistimme haastateltavien taustan, jotta se vastasi tutkimuksemme aineiston kriteerejä. Luotettavuuden todentaminen tässä opinnäytetyössä perustui käytetyn lähdeaineiston luotettavuuteen, osallistuvien ja koko tutkimusprosessin riittävään kuvaukseen sekä siihen että tutkimusprosessi toteutettiin ohjauksessa sekä tarkastus tapahtui ohjeistuksen mukaan. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 137−143.) Vastuullisuuttamme tutkijoina osoitti se, että tutustuimme usean eri kirjallisen lähteen pohjalta laadullisen tutkimuksen tekemiseen ja sen luotettavuuden arviointiin ja haimme tietoa useista eri lähteistä liittyen aineiston keräämiseen ja käsittelyyn tarkoituksenmukaisella tavalla tutkittavan ilmiön kannalta. Sen lisäksi aineiston käsittelyssä etenimme siten, että se miten päädyimme näihin tuloksiin johtopäätöksiin, on näkyvissä esimerkiksi kaavioiden avulla. Luotettavuus perustuu tutkimusprosessin läpinäkyvyyteen ja johdonmukaisuuteen ja valintojen perusteluun. Olemme tässä raportissa perustelleet aineistosta tehdyt tulkinnat. Jotta aineistomme vastasi tutkimuskysymyksiimme, keräsimme aineistomme sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat saaneet kirkon diakonian virkaan vaaditun koulutuksen ja toimineet diakoniatyössä sekä ovat kohdanneet surevia lapsia. (Hirsjärvi ym. 2009, 233.) 44 8 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET Olimme tutkimustehtävämme mukaan etsineet haastateltaviksi lapsen surun kohdanneita diakoniatyöntekijöitä. Opinnäytetyömme tulosten esittelyssä jouduimme tarkkaan harkitsemaan käyttämiämme lainauksia. Monet diakoniatyöntekijöiden antamat esimerkit olivat sellaisia, joista olisi ollut mahdollista tunnistaa tapaus, vaikka aikaa olisi kulunutkin. Luotettavuuden kannalta paljastavampien esimerkkien antaminen olisi ollut opinnäytetyötä tukevaa, mutta eettisesti oli tärkeämpää, ettei ketään voitu tunnistaa. Surutyö on osa diakoniatyöntekijöiden toimenkuvaa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon internet-sivuilla kerrotaan myös lapsille järjestettävien sururyhmien mahdollisuudesta. Tutkimuksemme alussa koimme kuitenkin hieman vaikeaksi löytää tutkimukseemme diakoniatyöntekijöitä, joilla on kokemuksia lapsen surun kohtaamisesta. Alaikäiset ovat pieni vähemmistö diakoniatyön asiakkaista. On muistettava, että pienen ihmisen hätä on aina suurin, vaikka pieni lapsi ei osaa pyytää apua niin kuin isommat lapset ja aikuiset. Opinnäytetyömme tärkeimpänä tuloksena nostimme esille sen, että diakoniatyöntekijät voivat auttaa lasta surutyössä. Diakoniatyöntekijät kykenivät tunnistamaan lapsen erilaisia tapoja ilmaista surua. Diakoniatyöntekijällä on olemassa valmiudet kohdata lapsi kehitystasonsa mukaisesti ja tärkeimpinä auttamisen välineinä ovat toiminnalliset menetelmät ja keskustelu. Tutkimukseemme osallistuneet diakoniatyöntekijät olivat tehneet diakoniatyötä minimissään kolmentoista vuoden ajan. Lisäksi jokaisella oli takanaan vähintään yksi lisäkoulutus. Opinnäytetyömme tuo esiin eron suurten ja pienten seurakuntien erot, vaikka kokonaisuutena katsottuna otanta kuvaa laajasti ne tilanteet ja paikat, joissa surevia lapsia kohdattiin. Pienen seurakunnan diakoniatyöntekijöiden liikkeelle lähteminen ja surukotiin meneminen kuoleman kohdatessa perhettä herättävät kunnioitusta. Tällainen etsivä työ oli heille luontevaa. Suurien seurakuntien resursseihin kuuluivat suruleirien ja ryhmien järjestäminen lapsille ja perheille. Suuret seurakunnat voivat antaa mahdollisuuden työntekijälle keskittyä ja perehtyä syvemmin surutyön suunnitteluun ja toteuttamiseen. Surutyön merkitys on kohtaamisessa, kuulluksi, nähdyksi ja lohdutetuksi tulemisessa ja 45 siihen työhön kokivat diakoniatyöntekijät olevansa kutsutut. Johtopäätöksenä katsomme, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole yhtenäistä toimintamallia seurakunnissa lapsen surun tukemiseen. Lapsille koetaan vaikeaksi löytää vertaistukea. Jatkotutkimusaiheeksi nousi surevien lasten tukemisen kehittäminen ja mahdollisuuksien selvittäminen järjestää pienille lapsille vanhempineen suruviikonloppuleirejä. Lasten turvallisuuden tunne otettaisiin huomioon, koska lapsen ei tarvitse erota vanhemmastaan kokonaan. Tällöin olisi mahdollista pienten seurakuntien tarpeet ottaa huomioon surutyön järjestämisessä. Pohdimme rovastikunnallisen tai hiippakunnallisen yhteistyön mahdollisuutta vertaistuen löytymiseen lapsen surutyön tueksi. Kehittämishaasteena nousee esille kokonaisvaltaisen auttamisen toteuttaminen seurakunnan sisällä sektorirajojen ylittämisenä, yhteistyössä seurakuntien välillä sekä julkisen ja kolmannen sektorin kanssa. Päiväkerhon luontevat yhteydet perheisiin ja ammattitaitoiset lastenohjaajat ovat tutkimuksen mukaan hyvin vähän käytetty voimavara. Tämä asia tulee esille Teija Julmalan ja Marianne Salmisen opinnäytetyössä Lapsen tukeminen surussa seurakunnan sururyhmässä. Sururyhmiin osallistuneet olivat osittain vanhempia kuin tässä opinnäytetyössä. Tuossa opinnäytetyössä toiminnallisten menetelmien käytön tärkeys oli esillä. (Julmala, Teija & Salminen, Marianne 2012, 45, 47, 51.) Sama ilmeni tässä opinnäytetyössä. Diakoniatyöntekijöiden mukaan lapsen kanssa on oltava muita keinoja kuin puhe ja haastateltavamme tuovat esiin hyvin monenlaisia toiminnallisia keinoja, jotka sopivat pienille lapsille. Lasten surutyö kuuluu luontevasti perhetyöhön ja osa haastateltavista mainitsi, että perhetyössä diakonian osa-alueena on kehitettävää heidän seurakunnissansa. Samanlaista pelkoa kuin Julmalan ja Salmisen opinnäytetyössä havaittiin työn lisääntymisestä, mikäli surutyön piirissä olisi enemmän lasten ryhmiä, emme havainneet. (Julmala & Salminen 2012, 40.) Opinnäytetyössämme ei tule esiin tällaista pelkoa työmäärän lisääntymisestä. Surutyön valmiuksia lisäävänä tekijänä mainitaan työnohjaus. Haastateltavamme tuovat esiin yhteistyön lisäämisen, jotta olemassa olevat resurssit saadaan käyttöön pienten lasten surutyön tukemiseen ja mahdollisen ammatillisen avun antamiseen. Seurakuntien sektorirajojen ylitys, rovastikunnallinen yhteistyön, työ seu- 46 rakuntayhtymien tasolla sekä julkisen ja kolmannen sektorin kanssa tehtävä yhteistyö mainittiin kehittämiskohteena opinnäytetyössämme. Seurakunnan tuen tärkeyttä toi esille Sirpa Mynttinen-Suonpää tutkimuksessaan Tukea surevalle lapselle. Hänen tutkimuksensa mukaan seurakunnan sururyhmistä on hyviä kokemuksia, mutta niitä oli ollut vähän tarjolla. Hän toi esiin seurakunnan roolin tiedottajana ja moniammatillisen yhteistyön kokoajana lapsen surutyön kehittämiseen. (Mynttinen-Suonpää 2007, 52.) Mäkeläinen Laura ja Mustanoja Anni ovat tutkiessaan sisaruksen aiheuttamia muutoksia lapsen elämässä löytäneet lapsen keinoja käsitellä suruaan. Tällaisia olivat ajatukselliset keinot, tiedolliset keinot, emotionaaliset keinot, toiminnalliset keinot ja välttely, Opinnäytetyömme tuloksien perusteella diakoniatyöntekijät olivat kokeneet näitä kaikkia omassa työssään. He olivat vastanneet lasten kysymyksiin, pohtineet asioita yhdessä lasten kanssa, järjestäneet ja antaneet mahdollisuuden piirtämiseen ja surun ilmaisemiseen toiminnan kautta sekä kohdanneet itkeviä ja vetäytyviä lapsia. (Mustanoja & Mäkeläinen 2010, 50−53.) Urpo Häkkisen opinnäytetyö Diakoniatyöntekijöiden osaamiskartoitus ”Keskilän” seurakunnan diakoniatiimissä osoittaa, että diakoniatyöntekijät kokivat osaavansa tulkita sanattomia viestejä. Samoin tämän opinnäytetyön tulokset ovat samansuuntaiset, sillä haastatellut kokevat omaavansa herkkyyden lapsen viesteille. (Häkkinen, Urpo 2010, 76.) 47 LÄHTEET Aalto, Kirsti & Hanhirova, Marjaana 2009. Ihmisen hengelliset tarpeet. Teoksessa Aalto, Kirsti & Gothóni, Raili (toim.) Ihmisen lähellä. Hengellisyys hoitotyössä. Helsinki: Kirjapaja. 9−24. Asetus pelastustoimesta 2003/787, 4.9.2003. Viitattu 23.5.2012. www.finlex.fi Duodecim i.a. Terveyskirjasto. Viitattu 23.5.2012. www.terveyskirjasto.fi. Dyregrov, Atle 1993. Lapsen suru. Jyväskylä: Gummerus. Erjanti, Helena & Paunonen – Ilmonen Marita 2004. Suru ja surevat. Helsinki: WSOY. Erkkilä, Jaakko; Holmberg, Tiina; Niemelä, Sirkku & Ylönen, Hilkka 2003. Surevan lapsen kanssa. 2.painos. Helsinki: SMS-tuotanto. Gothóni, Raili & Jantunen, Eila 2010. Käsitteitä ja käsityksiä diakoniatyöstä ja diakonisesta työstä. Diakonia-ammattikorkeakoulu julkaisuja A Tutkimuksia 25. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu. Hakala, Pirjo 2002. Ihmisen kokonaisvaltainen auttaminen. Teoksessa Helosvuori, Riitta; Koskenvesa, Esko; Niemelä, Pauli & Veikkola, Juhani (toim.) Diakonian käsikirja. Helsinki: Kirjapaja, 233−266. Helin, Matti; Hiilamo, Heikki & Jokela, Ulla 2010. Diakoniatyö asiakkaan palveluksessa. Helsinki: Edita. Helsingin Yliopisto i.a. Kielijelppi. Puheviestintä. Viitattu 20.5.2012. www.kielijelppi.fi. Helsingin Yliopisto i.a. Sosweb. Viitattu15.5.2012. www.helsinki.fi/sosiaalityo/sosweb/sivut/kriisi. Hirsjärvi, Sirkka; Remes, Pirkko & Sajavaara, Paula 2009. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi. Häkkinen, Urpo 2010. Diakoniatyöntekijöiden osaamiskartoitus ”Keskilän” seurakunnan diakoniatiimissä. Diakonia-ammattikorkeakoulu. Järvenpään toimipaikka. Sosiaalialan koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Hänninen, Juha & Pajunen, Tapio 2006. Kuoleman kaari. Helsinki: Kirjapaja. Julmala, Teija & Salminen, Marianne 2012. Lapsen tukeminen surussa seurakunnan sururyhmässä Porissa. Diakonia-ammattikorkeakoulu. Porin toimipaikka. Sosiaalialan koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Kela i.a. Viitattu 14.5.2012. www.kela.fi 48 Kettunen, Paavo 2001. Leipää vai läsnäoloa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja Sarja A nro 76. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus. Kiiski, Jouko 2009. Sielunhoito. Helsinki: Edita. Kinanen, Mare 2009. Surusäkki. Helsinki: Lasten keskus. Kirkkolaki 1993. 1054/1993, 26.11.1993. Viitattu 12.8.2012. http://www.finlex.fi//fi/laki/ajantasa/1993/19931054 Kirkkojärjestys 1991. 1055/1993 8.11.1991/1055 v.1993 Viitattu 12.8.2012. http://www.finlex.fi//fi/laki/ajantasa/1993/19931055 Kübler-Ross, Elisabeth & Kessler David, 2006. Suru ja surutyö. Helsinki: Basam Books. Lappalainen, Kaarina 2002. Ammatillinen vastuu. Teoksessa Helosvuori, Riitta; Koskenvesa, Esko; Niemelä, Pauli & Veikkola, Juhani (toim.) Diakonian käsikirja. Helsinki: Kirjapaja, 129−143. Laulaja, Jorma 2002. Diakonia uskon ja rakkauden risteyksessä. Teoksessa Helosvuori, Riitta; Koskenvesa, Esko; Niemelä, Pauli & Veikkola, Juhani (toim.) Diakonian käsikirja. Helsinki: Kirjapaja, 59−70. Mattila, Kati-Pupita 2011. Lapsen vahvistava kohtaaminen. Jyväskylä: PS-kustannus. Metsämuuronen, Jari 2008. Laadullisen tutkimuksen perusteet. 3. painos. Metodologiasarja 4. Jyväskylä: Gummerus. Mustanoja, Anni & Mäkeläinen, Laura 2010. Kunpa olisin haltija, voisin taikoa veljeni takaisin. Tampereen ammattikorkeakoulu. Hoitotyön koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Mynttinen-Suonpää, Sirpa 2007. Tukea surevalle lapselle. Jyvässeudun leskiperheiden kokemuksia surevan lapsen saamasta tuesta. Diakonia-ammattikorkeakoulu. Pieksämäen yksikkö. Sosiaalialan koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Mäkinen, Päivi; Raatikainen, Eija; Rahikka, Anne & Saarnio, Tuula 2009. Ammattina sosionomi. Helsinki: WSOY. Niku, Anne & Sarinko, Emmi 2004. Sureva lapsi. Teoksessa Laimio, Anne (toim.) Yhdessä suru on helpompi kantaa. Tuettu suru-projekti. Suomen mielenterveysseura: SMS tuotanto Oy. 7−64. Ojala, Mikko 1993. Varhaiskasvatuksen perusteita ja haasteita. 4. painos. Helsinki: Kirjayhtymä. Pelastuslaki 2003/486, 17.6.2003. Viitattu 23.5.2012. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/2003486 49 Piironen-Malmi, Ulla & Strömberg, Seija 2008. Välittämisen pedagogiikka. Helsinki: Tammi. Pietilä, Ilkka 2010. Ryhmä- ja yksilöhaastattelujen diskursiivinen analyysi. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna; Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti (toim.) Haastattelun analyysi. Tampere: Vastapaino, 212− 241. Poijula, Soili 2002. Surutyö. Helsinki: Kirjapaja. Poijula, Soili 2007. Lapsi ja kriisi. Selviytymisen tukeminen. Helsinki: Kirjapaja. Pruuki, Lassi 2009. Dialogisuus sielunhoidossa. Teoksessa Aalto, Kirsti; Nyback, Virva; Tiihonen, Anna-Leena & Toiviainen, Saku (toim.) Sielunhoidon aikakauskirja. Nro 21. Dialogi. Helsinki: Kirkon sairaalasielunhoito, Kirkon perheasiat, Kirkon koulutuskeskus, 9–22. Punamäki, Raija-Leena 2010. Kun trauma astuu perheeseen: lasten kehitys sekä selviytymis- ja hoitokeinojen tehokkuus. Teoksessa Silvén, Maarit (toim.) Varhaiset ihmissuhteet. Polku lapsen suotuisaan kehitykseen. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 129−144. Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen käyttöön ottama suomennos 1992. Helsinki: Kirjapaja. Räisänen, Heikki 2007. Raamattu, varhaiskirkko ja diakonia. Teoksessa Elenius, Antti & Latvus, Kari (toim.) Auttamisen teologia. Helsinki: Kirjapaja, 38–40. Rättyä, Lea 2009. Diakoniatyö yksilöllisenä ja yhteiskunnallisena auttamisena yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kuopion yliopiston julkaisuja e yhteiskuntatieteet 179. Kuopio. Kuopion yliopisto. Väitöskirja. Viitattu 21.5.2012. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-27-1309-7 Sarlin, Timo 2012. Lapsen suru jää usein käsittelemättä. Kirkko ja kaupunki n:o 17,s. 3. Sosiaali- ja terveysministeriö i.a. Valtioneuvoston periaatepäätös varhaiskasvatuksen valtakunnallisista linjauksista. STM julkaisu 2002:9. Viitattu 6.4.2012. http://pre20031103.stm.fi/suomi/pao/varhais2/kasvatus.pdf. Stakes. Kuolinsyytilastot 2010. Viitattu 8.4.2012. http://www.stat.fi/til/ksyyt/2010/ Suomen evankelis-luterilainen kirkko i.a. Viitattu 8.5.2012.http://sakasti.evl.fi/ Suomen evankelis-luterilainen kirkko i.a. Apua ja tukea. Kuoleman lähellä. Viitattu 8.5..2012. http://evl.fi/EVLfi.nsf Suomen Mielenterveysseura i.a. Lapsi ja traumaattinen tapahtuma. Viitattu 15.5.2012. www.tukinet.net/aineistot. Suomen Mielenterveysseura i.a. Traumaattisen kriisin vaiheet. Viitattu 15.5.2012. 50 www.tukinet.net/aineistot. Suomen Punainen Risti i.a. Viitattu 23.5.2012. www.spr.fi THL i.a. Viitattu 10.4.2012. www.sosiaaliportti.fi. THL i.a. Viitattu 20.5.2012. http://uusi.sotka.net. Tilastokeskus i.a. Suomen virallinen tilasto (SVT): Kuolemansyyt verkkojulkaisu. ISSN=1799-5051. Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu: 9.4. 2012. http://www.tilastokeskus.fi/til/ksyyt/index.html. Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli 2009. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. 5. painos. Helsinki: Tammi. Veijola, Timo 2002. Diakonian juuret Raamatussa. Teoksessa Helosvuori, Riitta; Koskenvesa, Esko; Niemelä, Pauli & Veikkola, Juhani (toim.) Diakonian käsikirja. Helsinki: Kirjapaja. 13−34. Veikkola, Juhani 2002. Diakonian perustehtävä, visiot ja tavoitteet. Teoksessa Helosvuori, Riitta; Koskenvesa, Esko; Niemelä, Pauli & Veikkola, Juhani (toim.) Diakonian käsikirja. Helsinki. Kirjapaja. 107−128. Vilen, Marika; Leppämäki, Päivi & Ekström, Leena 2008. Vuorovaikutuksellinen tukeminen. 3. uudistettu painos. Helsinki: WSOY. Äärelä, Vesa 2010. Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak Pohjoinen, Oulu. Luento muistiinpanot. 51 LIITE 1 Kuvio 2. Surun ilmenemisen monet muodot ALALUOKKA YLÄLUOKKA PÄÄLUOKKA aggressio itku takertuminen levottomuus juokseminen puhumattomuus KÄYTTÄYTYMISEN MUUTOKSET vetäytyminen ruokahaluttomuus paha olo FYYSISET OIREET vatsakipu päänsärky unihäiriöt yksinäisyyden tunne pelot turvattomuuden tunne syyllisyys riippuvuuden lisääntyminen surun kapseloituminen I L M E N E M I S E N PSYYKKISET OIREET huomion hakeminen etsii kontaktia aikuiseen kaveripiiri S U R U N MUUTOKSET SOSIAALISISSA SUHTEISSA syrjään vetäytyminen tulee kaikkien syliin KUVIO 2. Lapsen surun ilmeneminen M U O D O T 52 LIITE 2 Kuvio 3. Välittömän auttamisen keinot ja menetelmät ALALUOKKA YLÄLUOKKA PÄÄLUOKKA K laulaminen muovailu vapaat leikit piirtäminen nukketeatteri nallekortit muistelu (taakse- ja eteenpäin) sadutus kuvien leikkaaminen maalaaminen omat ääriviivat rakentelu en ole ainoa keskinäinen leikki keskustelu yhdessä kokeminen omien kokemusten vertailu vatsaan koskee päätä särkee kuolleena ei kipua, nälkää hautajaiset tietoa taivaasta ei voi nukkua E I N TOIMINNALLISET MENETELMÄT O T J VERTAISTUEN MAHDOLLISTAMINEN A M TIEDON JAKAMINEN SANOTTAMINEN E N E saa olla vihainen, surullinen saa puhua, vetäytyä herkkyys lapsen viesteille läsnä oleminen syliin ottaminen aikuisena oleminen hyväksynnän osoittaminen lapsen toiveiden kunnioittaminen rauhallisuus ja levollisuus T E TILAN JA TURVAN ANTAMINEN L M Ä T KUVIO 3. Välittömän auttamisen keinot ja menetelmät 53 LIITE 3 Kuvio 5. Diakoniatyöntekijöiden vastaukset kokonaisvaltaisesta auttamisesta ALALUOKKA fyysisistä tarpeista huolehtiminen avuntarve kotona fyysinen ympäristö vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa suru on osa elämää tulevaisuuteen suuntautuminen kehitysvaiheen mukainen kohtaaminen turvallinen aikuinen toisten kanssa yhteyteen hakeutuminen yhteistyö eri toimijoiden kanssa (välillinen tukeminen) perhe palveluohjaus voileipien teko YLÄLUOKKA PÄÄLUOKKA K O K FYYSINEN YMPÄRISTÖ PSYYKKINEN/-HENKINEN AUTTAMINEN SOSIAALINEN APU KÄYTÄNNÖN APU O N A I S V A L T A I N E N A P U KUVIO 5. Diakoniatyöntekijöiden vastaukset kokonaisvaltaisesta auttamisesta 54 LIITE 4 Puolistrukturoidun teemahaastattelun runko Teema: koulutus ja työkokemus Taustatietoja iästä, ammatissa toimimisen ajasta, koulutuksesta Teema: surun kohtaamisen kontekstit Millaisissa tilanteissa ja minkä ikäisiä lapsia, joita on kohdannut läheisen ihmisen kuolema, olet tavannut? Teema: valmiudet, ammattitaito ja menetelmät Miten olet valmistautunut niihin ennalta tiedettyihin tilanteisiin, joissa olet tiennyt olevan surun kohdanneita lapsia? Miten lapsen suru on kokemustesi mukaan ilmennyt noissa tilanteissa? Miten kuvailisit niitä keinoja, taitoja osaamista, jota sinulla on ja/tai koet tarvitsevasi kohdatessasi surevan lapsen? Koulutuksen tuoma osaaminen ja valmiudet Teema: kokonaisvaltainen auttaminen Mitä kokonaisvaltainen auttaminen tarkoittaa kohdatessasi surevan lapsen?